Tavallisesti keinotekoiset kielet luokitellaan kahteen päätyyppiin luomistavan perusteella. A-prioriset eli lähteettömät tekokielet on luotu ilman mitään esikuvia, omasta päästä. Leikkikielet, taidekielet ja kokeilukielet ovat tavallisesti lähteettömiä. A-posterioriset eli lähteelliset tekokielet on luotu käyttämällä yhtä tai useampaa ennestään olemassa olevaa kieltä aineistona tai mallina. Apukielet ovat yleensä lähteellisiä.

Lähteelliset kielet jaetaan edelleen lähteiden määrän ja suhteen perusteella.

Yksilähteinen tekokieli

Yksilähteisen kielen luonnissa on käytetty tasan yhtä kieltä sanaston ja rakenteen lähdeaineistona. Tällaisia kieliä ovat mm. latinaan perustuva latino sine flexione (alunperin tunnettu nimellä interlingua) ja englantiin perustuvat BASIC english, globish ja inlis. (Alla olevaan karttaan on karkeasti ympyröity alueet, joissa englantia puhutaan pääkielenä.)

 

Yksilähteinen kieli on puhtaimmillaan supistettu muunnelma lähdekielestä. Esimerkiksi BASIC english käyttää kaikkia englannin kielen taivutusmuotoja ja rakenteita, mutta sen sanasto koostui alkujaan vain 850:stä tarkkaan valitusta sanasta.

On myös tavallista, että vain sanasto ja kieliopin eräät piirteet ovat peräisin lähdekielestä, mutta kielen tekijä on vapaasti muokannut kielen rakenteen mieleisekseen. Esimerkiksi latino sine flexione eli taivutukseton latina on rakenteellisesti todella kaukana klassisesta latinasta, jonka kielioppiin taivutukset ja sijamuodot kuuluvat olennaisesti.

Sukuperäinen tekokieli

Sukuperäinen tekokieli on yhdistelty useasta samaan kieliperheeseen kuuluvasta kielestä mahdollisesti tarkoituksena tehdä jonkinlainen välimuoto, jota eri sukulaiskielten puhujat voisivat helposti ymmärtää. Sukuperäisiä kieliä on perustettu mm. latinalaisiin kieliin, germaanisiin kieliin ja slaavilaisiin kieliin.

Erikoisesti ansaitsevat tulla mainituiksi suomalais-ugrilaisiin (tai laajemmin uralilaisiin) kieliin perustuvat tekokielet, joita on pantu alulle ainakin kaksi. (Uralilaisten kielten puhuma-alueet on ympyröity alla olevaan karttaan.)

Budinos on suomalais-ugrilainen tekokieli, joka julkaistiin Iževskissä, Udmurtiassa, Venäjän federaatiossa vuonna 2008. Se on rakenteeltaan esperanton tai ehkä paremminkin volapükin tyyppinen. Se käyttää vokaalipäätteitä sanaluokkien merkitsemiseen, mutta sen lisäksi substantiivit taipuvat sijamuodoissa ja verbit taipuvat aika-, tapa- ja persoonamuodoissa. Sanasto on koottu mm. udmurtista, unkarista, suomesta ja virosta.

Samboka on uralilainen tekokieli, jonka varhainen versio julkaistiin Oulussa vuonna 2014. Sen kieliopillinen rakenne ei ole yhtä suunnitelmallinen kuin budinosissa, siis se on "luonnollisempi" mutta kuitenkin säännöllinen ja suhteellisen yksinkertainen. Sanastoon on valittu sukulaiskielten jakamaa yhteistä sanastoa niin paljon kuin mahdollista. Lisätietoja: http://www.kupsala.net/risto/samboka/

Alueellinen tekokieli

Alueellisen tekokielen aineistona on käytetty maantieteellisesti rajatulla alueella puhuttuja kieliä, jotka eivät ole ainakaan läheistä sukua toisilleen. Eurooppalaisiin ja länsimaisiin kieliin perustuvat tekokielet ovat yleisiä. Ns. klassiset tekokielet kuten esperanto, ido, occidental, novial ja interlingua ovat juuri eurokieliä. Esimerkiksi esperanton lähteinä on käytetty mm. ranskaa, saksaa, englantia, latinaa, kreikkaa ja venäjää.

(Alla olevaan karttaan on ympyröity Euroopan alue.)

Myös muita alueita varten on tehty joitakin tekokieliä, ilmeisesti ainakin Afrikassa, Intiassa ja Itä-Aasiassa.

Alueelliset tekokielet ovat järkeviä, kun ne tähdätään alueelliseen käyttöön. Koko maailman käyttöön tähdättynä alueellinen tekokieli on yhtä aluetta suosiva ja muita alueita syrjivä.

Yleismaailmallinen tekokieli

Yleismaailmallinen tekokieli käyttää aineistonaan montaa eri kieltä koko maailmasta. Tavallisesti tärkeimmät lähdekielet ovat maailmalla laajasti käytettyjä kieliä kuten englanti, ranska, espanja, venäjä, kiina, arabia ja hindi. Onpa olemassa tekokieliä, jotka yrittävät lainata sanan jokaisesta maapallon kielestä, aivan pienimmästäkin.

Yleismaailmallisia tekokieliä on luotu varsinkin vuoden 2000 jälkeen, kun globalisaatio alkoi kutistaa maapalloa maailmankyläksi ja tuoda vieraita kansoja, kieliä ja kulttuureita kaikille tutuiksi. Esimerkiksi 1980-luvulla täällä pohjan perukoilla juuri kenellekään ei olisi tullut mieleenkään suositella kiinan tai arabian opetusta peruskouluihin, mutta 2010-luvulla sitä ei pidetä ollenkaan kummallisena ajatuksena.

Globalisaation aikakautena on helppo ymmärtää, että keinotekoisen maailmankielen kuuluu olla yleismaailmallinen ja kaikenlaisille vaikutteille avoin, mikäli sen halutaan olevan pätevä myös epävarmassa tulevaisuudessa.

Yleismaailmallisia tekokieliä ovat mm. Venäjällä kehitetty lidepla (http://lingwadeplaneta.info) ja kansainvälisen ryhmän kehittämä pandunia (http://www.pandunia.info).

Lyhyet nimitykset

Englanninkielisessä keskustelussa on tapana käyttää ytimekkäitä ilmaisuja erilaisista tekokielityypeistä kuten eurolang, worldlang ja zonelang. Suomen kielessä ei ole vakiintunutta tekokielijargonia, mutta itse käytän seuraavia nimityksiä:

• aluekieli = alueellinen tekokieli
• eurokieli = eurooppakeskeinen tekokieli
• sukukieli = sukuperäinen tekokieli
• maailmakieli = yleismaailmallinen tekokieli (Huom! Eri kuin maailmankieli)