Apukielen tavanomainen elinkaari

Useimpien apukielten elinkaari kulkee samaa rataa. Alussa on uusi ajatus, jonka pohjalta kieltä aletaan tehdä. Tekijä hahmottelee kielestä muutaman erilaisen version, valitsee niistä parhaimman ja julkaisee sen kirjana, lehtikirjoituksena tai internetissä. Muut ihmiset huomaavat kielen. Osa antaa sille varauksettoman tukensa, mutta osa tahtoo tehdä siihen parannuksia... Sitten ollaan tienhaarassa, jossa kumpikin suunta on vaarallinen.

Toiset kielentekijät pysyvät alkuperäisessä näkemyksessään, jolloin muutosmieliset saattavat luoda jälkeläiskieliä kilpailemaan alkuperäisen kielen kanssa. Pahimmassa tapauksessa suuntausten välinen kilpailu ja suoranainen riitely vie uskottavuuden koko hankkeelta. Parhaimmassa tapauksessa vahvin voittaa ja jatkossa arvostelu ei pysty enää aiheuttamaan vakavaa vahinkoa.

Toiset kielentekijät antavat periksi muutosvaatimuksille ja muokkaavat kielestään uuden version, jossa muutosvaatimukset on huomioitu. No, sekään ei tietysti kelpaa kaikille, koska makuja on monia, joten kielentekijä saattaa joutua parantelemaan kieltään loputtomiin. Kieli ei koskaan tule valmiiksi ja lopulta se nuutuu pois.

Volapükin tarina

Volapük oli ensimmäinen suurmenestyksen saavuttanut keinotekoinen kieli ja myös ensimmäinen, joka musertui muutospaineiden alle. Tämä Johann Martin Schleyerin vuonna 1880 julkaisema kieli oli muodoltaan "luonnoton" ja rakenteeltaan tarpeettoman monimutkainen, mutta siitä huolimatta se levisi nopeasti. Kieltä oli kuitenkin helppo arvostella vakuuttavasti, mikä murensi sen uskottavuuden kaikkien silmissä. Muutosvoimat kaappasivat volapük-liikkeen johdon 1892 ja alkoivat luoda uutta, parempaa kieltä. Kehitystyö vei kymmenen vuotta. Työn tuloksena julkaistiin idiom neutral vuonna 1902, mutta siihen mennessä volapükin kannattajat olivat jo haihtuneet ja uusi kieli oli takaisin lähtöruudussa. (Ilmeisesti kyseinen kieli ei täysin tyydyttänyt luojaansa, koska vuonna 1912 julkaistiin vielä parannettu reform-neutral.)

Esperanton tarina

Sillä välin, vuonna 1887 julkaistusta esperantosta oli tullut apukielten uusi johtotähti. Se oli volapükia luonnollisempi ja yksinkertaisempi kieli, mutta pian huomattiin, että se olisi voinut olla vielä luonnollisempi ja vielä yksinkertaisempi, kuten aina...

Muutospaine kävi niin kovaksi, että vuonna 1894 kielen luoja L.L. Zamenhof aloitti Esperanto-lehdessä artikkelisarjan, jonka päämääränä oli muotoilla uusi täydellistetty murre alkuperäisen esperanton pohjalta, ikään kuin esperanto 2.0. Zamenhof kirjoitti: "[Tämän artikkelisarjan osissa] minä aion näyttää, millaisen muodon antaisin esperantolle, jos alkaisin luoda sitä nyt, kun takanani on 6½ vuotta käytännön työtä ja kokeilua ja saatuani niin paljon mielipiteitä ja neuvoja mitä erilaisimmilta henkilöiltä, lehdiltä ja yhdistyksiltä".

Artikkeleissaan (jotka ovat luettavissa kirjasesta nimeltä Pri Reformoj en Esperanto) Zamenhof todellakin antoi kielelleen uuden ilmiasun, joka poikkesi alkuperäisestä niin aakkoston, äänteistön, kieliopin kuin sanastonkin osalta. Joiltakin osin muutokset olivat jopa suurempia kuin idossa.

Vuoden sisällä Zamenhof tajusi hankkeen järjettömyyden. Hän ei voisi koskaan tehdä kaikkia tyytyväisiksi. Aina olisi joku vaatimassa uusia muutoksia ja joku toinen toisenlaisia muutoksia taikka paluuta entiseen. Ei ole olemassa sellaista apukieltä, johon kaikki olisivat tyytyväisiä. Sitä paitsi muutosten hinta olisi liian kallis: koko siihen mennessä luotu esperantonkielinen kirjallisuus joutaisi roskakoriin ja kaikkien pitäisi opetella kieli uudelleen. Niinpä Zamenhof päätti jatkaa alkuperäisellä linjalla ja hän sementoi esperanton rakenteen ja muodon vuonna 1905 julkaisemallaan kirjalla Fundamento de Esperanto.

Idon tarina

Muutosvoimia ei oltu vielä kukistettu. 1900-luvun alussa perustettiin tiedemiesten muodostama delegaatio (Délégation pour l'Adoption d'une Langue Auxiliaire Internationale) päättämään apukielten sekamelska ja valitsemaan yksi kieli viralliseksi apukieleksi. Hankkeella oli laaja tuki. Käytyään läpi lukuisia apukieliehdokkaita, komitea julisti päätöksensä vuonna 1907: "Mitään ehdotetuista kielistä ei voida hyväksyä kokonaisuutena ja ilman muutoksia. Komitea päätti hyväksyä esperanton periaatteen suhteellisen täydellisyytensä ja monipuolisen käyttönsä vuoksi sillä ehdolla, että Pysyvä Komitea tekee tiettyjä muutoksia"... Näin sai alkunsa ido, tunnetuin esperanton jälkeläiskielistä.

Edellä kirjoitetun perusteella voitte päätellä, miten idolle kävi. Niin, siitä ei tullut täydellistä eikä viimeistä apukieltä. Siitä polveutui useita entistäkin parempia apukieliä, kuten novial, kahtena eri versiona, heh.

Tiedemaailma ei myöskään ollut sanonut viimeistä sanaansa. Vuonna 1924 perustettiin International Auxiliary Language Association (IALA), jonka oli määrä valita paras apukieli olemassa olevien kielten joukosta, mutta joka päätyi luomaan oman kielensä, interlinguan. Kuulostaako tutulta?

Mitä opimme tästä?

Muodoltaan ja rakenteeltaan täydellistä apukieltä ei ole eikä tule.

Apukieliä kuuluu arvioida niiden tehtävän mukaan. Kansainvälisen apukielen tehtävä on toimia kansainvälisen viestinnän välineenä. Siis sellainen apukieli on paras, jota useimmat ihmiset käyttävät kansainvälisen viestinnän välineenä. Tämän hetken paras (keinotekoinen) apukieli on siis esperanto, jolla on ylivoimaisesti eniten käyttäjiä muihin verrattuna.

Silti tämä johtopäätös ei sulje ovea uusilta apukieliltä. Niillä on mahdollisuus ansaita asemansa, koska uuden kielen oppiminen ei ole toisilta kieliltä pois. Ihmiset kykenevät osaamaan useita kieliä ja hyötymään niistä kaikista.

Historiasta opimme myös, että uusia apukieliä ei tule mainostaa muka parannettuina versioina vanhoista kielistä, koska se on harhaanjohtavaa. Paremmuus riippuu katsojasta. Sitä paitsi muiden apukielien mustamaalaaminen on myrkkyä koko aatteelle. Sellainen apukieli, jonka ilmeisenä tehtävänä on esimerkiksi pelkästään kampittaa esperantoa, on tavallaan anti-apukieli.