Esperanto on apukielten klassikko, joka on tällä hetkellä ylivoimaisesti tunnetumpi ja yleisempi kuin mikään muu apukieli.

Alkuperä

Esperanton loi nuori silmälääkäri L.L. Zamenhof 1880-luvulla Venäjän keisarikunnassa, nykyisen Puolan alueella. Zamenhofin äidinkielet olivat jiddiš ja venäjä ja hän osasi sujuvasti puolaa ja saksaa sekä enemmän tai vähemmän ranskaa, hepreaa, klassista kreikkaa, latinaa ja englantia. Hän laati keinotekoista kieltään lähes kymmenen vuotta ennen kuin julkaisi kansainvälisen kielensä vuonna 1887 kirjassa nimeltä Lingvo internacia. Zamenhof ahersi esperanton parissa koko lopun ikänsä, käänsi sille kirjallisuutta ja kirjoitti runoja, kirjeitä, puheita sekä oppimateriaalia.

Zamenhof kasvoi monikielisessä ympäristössä, joten yhteisen välikielen tarve oli hänelle ilmeinen. Todennäköisesti Zamenhof sai innoituksensa uuden kielen tekemiseen apukielestä nimeltä langue nouvelle (uusi kieli), josta kerrotaan tunnetussa ranskalaisessa Ensyklopediassa. Langue nouvellen ja esperanton välillä on kiistämättömiä yhtäläisyyksiä, mm. vokaalien käyttö verbin aikamuotojen tunnuksina sekä sanaluokan vaihtaminen sanan (vokaali)päätettä vaihtamalla.

Esperanton ominaispiirteitä

Esperanto on eurokieli eli sen sanasto, rakenne ja käsitteet perustuvat eurooppalaisiin kieliin. Sitä myös kirjoitetaan latinalaisilla aakkosilla, joita on täydennetty itäeurooppalaiseen tapaan hatullisilla konsonanteilla Ĉ, Ĝ, Ĥ, Ĵ, Ŝ sekä puolivokaalilla Ŭ. Esperanton keskeinen sanasto on peräisin latinasta, ranskasta ynnä muista eurooppalaisista kielistä. Euroopan ulkopuolisista kielistä on lainattu yleensä eksoottisia asioita merkitseviä sanoja.

Esperanto on tyypillinen suunnitelmakieli siinä mielessä, että sen rakenne on täysin mekaaninen. Sen kielioppi on täysin säännöllinen ja poikkeukseton. Sanat koostuvat sanavartalosta ja päätteistä. Tärkeimmillä sanaluokilla on oma tunnus eli pääte: substantiivien pääte on -o, adjektiivien -a, adverbien -e ja verbin perusmuodon -i. Tällä tavalla saadaan johdettua koko joukko sanoja yhdestä sanavartalosta. Esimerkiksi kirjoittamista merkitsevästä sanavartalosta skrib- saadaan skribo (kirjoitus), skriba (kirjallinen), skribe (kirjallisesti) ja skribi (kirjoittaa). Tämä on sekä nerokasta että kaunista.

Adjektiiveillaja substantiiveilla on yksikkö ja monikko: bela kato (kaunis kissa), belaj katoj (kauniit kissat). Nominatiivin lisäksi esperantossa on akkusatiivisija, jota merkitään päätteellä -n: Mi vidis belajn katojn (Minä näin kauniita kissoja).

Verbit taipuvat aikamuodoissa. Perusaikamuotoja on kolme ja olla-verbin ja partisiipin avulla muodostettuja aikamuotoja on yhdeksän lisää: mi vidis (minä näin), mi vidas (minä näen), mi vidos (minä tulen näkemään), mi estis vidinta (minä olin nähnyt), mi estis vidanta (minä olin näkemässä) jne. Lisäksi on konditionaali (mi vidus = näkisin) sekä imperatiivi (Vidu! = Näe!).

Onko se helppoa?

Kielen oppimisen helppous riippuu monesta asiasta, kuten opettajasta, opiskelijasta (ennakkotiedot, motivaatio) ja oppimateriaaleista (sopivuus, määrä, laatu). Opiskeltava kieli on siis vain yksi osatekijä.

Jos ajatellaan vain itse kieltä, esperantoa on suhteellisen helppo oppia. Sen kielioppi on suppea ja säännöllinen, joten esperantoa pystyy ja uskaltaa käyttää nopeasti ilman kielioppivirheiden tekemisen pelkoa.

Esperanton perussanasto on enimmäkseen peräisin latinalaisista kielistä, joten englannin, ruotsin, saksan tai edes venäjän osaaminen ei siinä paljon auta, mutta ranskasta, italiasta ja espanjasta olisi paljon hyötyä. Toisaalta esperantossa on paljon tutultakin kuulostavia sanoja, kuten matematiko, muziko, aŭto, kato, ŝako, liceo (matematiikka, musiikki, auto, katti, šakki, lyseo). Kirjoitus on äänteenmukaista ja helppoa.

Miksi se ei ole vieläkään maailmankieli?

Tuhannet ihmiset ympäri maailmaa osaavat esperantoa, mutta tavallisesti vain harrastuksena. Esperantoa ei voi käyttää asioinnin kielenä ulkomaanmatkoilla, töissä tai liiketoiminnassa. Esperantoksi on tarjolla paljon vähemmän kulttuuria ja asiatietoa kuin suomeksi, englanniksi ja monella muulla kielellä.

Miksi näin on käynyt? Miksi esperantosta ei ole tullut maailmankieltä?

Taloudellisessa mielessä keinotekoisen kielen lähtökohdat ovat luonnollisia kieliä heikommat. Sillä ei ole äidinkielisiä puhujia, jotka käyttäisivät sitä jatkuvasti ja maksaisivat kulttuurituotteista ja palveluista kyseisellä kielellä. Kenenkään ei myöskään tarvitse oppia sitä, että voisi matkustaa johonkin maahan ja puhua paikallisten kanssa. Siis kukaan ei välttämättä tarvitse sitä.

Kansainvälisen apukielen idea on hyvä, mutta yksinään se ei riitä kovin pitkälle. Aktiivisia idealisteja ei ole kovin paljon. Esperanton nykyinen aktiivinen puhujamäärä on pienen vähemmistökielen luokkaa. Tarkkaa lukua ei tiedä kukaan, mutta heitä on kenties noin 10000 eli vähemmän kuin esimerkiksi saamen puhujia. Ja he ovat hajallaan ympäri maailmaa. Siis esperantolta puuttuu massaa. Sen ääni hukkuu tuhansien muiden kielten joukkoon.

Entä voisiko vika olla itse esperantossa? Onko esperantossa sisäänrakennettuna jotakin, mikä estää sitä kasvamasta? Moni tekokielten harrastaja on sitä mieltä. Ehkä vika on siinä, että esperanto ei vastaa aikamme käsitystä maailmankielestä. Sehän näyttää ja kuulostaa lähinnä pieneltä itäeurooppalaiselta kieleltä jostakin Romanian ja Serbian välimaastosta...

Oli miten oli, esperanton yli satavuotinen historia osoittaa, että se on riittävän vahva pysyäkseen pinnalla mutta liian heikko noustakseen todelliseksi kansainväliseksi kieleksi.