tiistai, 29. tammikuu 2019

Kuinka moni puhuu esperantoa?

Löysin blogikirjoituksen, jossa lasketaan esperanton puhujien suhdeluku maakohtaisesti Universala Esperanto Asocion, Lernun ja muiden toimijoiden jäsenmääristä matemaattisella mallilla.

Mallin mukaan esperantoa puhuu maailmassa aktiivisesti 62.984 ihmistä.

Maakohtaisia lukuja ei ollut saatavilla, joten tein sellaisen taulukon itse. Alla on lueteltu 30 maata, joissa on eniten esperanton puhujia.

  1. Brasilia : 7579
  2. Ranska : 6732
  3. Yhdysvallat : 5909
  4. Saksa : 3892
  5. Venäjä : 2344
  6. Puola : 2200
  7. Espanja : 2196
  8. Unkari : 1988
  9. Kiina : 1684
  10. Iso-Britannia : 1612
  11. Italia : 1553
  12. Japani : 1445
  13. Alankomaat : 1442
  14. Belgia : 1244
  15. Meksiko : 1115
  16. Kanada : 1065
  17. Iran : 1003
  18. Ruotsi : 905
  19. Tsekki : 809
  20. Argentiina : 771
  21. Australia : 770
  22. Sveitsi : 751
  23. Liettua : 725
  24. Ukraina : 719
  25. Kolumbia : 637
  26. Etelä-Korea : 593
  27. Suomi : 583
  28. Tanska : 556
  29. Pakistan : 433
  30. Israel : 414

Sanoisin, että ainakin Suomen kohdalla arvio on lähellä oikeaa. (Suomi on siis sijalla 27 ja puhujia on vajaa 600.)

Wikipediassa siteeratun Jouko Lindstedtin tekemän karkean arvion mukaan maailmassa on esperantoa puhuvia seuraavasti:

  • 1.000 henkilöä puhuu esperantoa äidinkielenään
  • 10.000 henkilöä puhuu esperantoa sujuvasti ja käyttää sitä usein
  • 100.000 henkilöä osaa käyttää esperantoa suulliseen ja kirjalliseen viestintään melko hyvin
  • 1.000.000 henkilöä ymmärtää kirjoitettua esperantoa tyydyttävästi
  • 10.000.000 henkilöä on joskus elämänsä aikana tutustunut esperanton alkeisiin

Matemaattisella mallilla lasketut vajaa 63.000 puhujaa osaavat siis esperantoa sujuvasti tai melko hyvin ja he ovat ainakin jossakin määrin aktiivisia sen käytössä.

keskiviikko, 3. helmikuu 2016

Kansainvälinen sanasto

Useimpien apukielten sanat on lainattu tärkeistä kansainvälisistä kielistä ja ne hyödyntävät luonnollisten kielten yhteistä sanastoa. Siis apukielten opettelun pitäisi olla helppoa, koska monet sanat ovat ennestään tuttuja.

Eurosanasto

Eurokielet kuten esperanto, ido ja interlingua ovat lainanneet sanansa länsimaisista suurkielistä, kuten ranskasta, espanjasta, italiasta, englannista ja saksasta. Lähdekielillä on paljon yhteistä keskenään, koska ne ovat sukua toisilleen (ne kuuluvat indoeurooppalaisen kieliperheen eurooppalaiseen haaraan) ja ne kantavat kreikkalais-roomalaista kulttuuriperintöä. Rohkeimmat eurokielten kannattajat väittävät, että sanaston tuttuuden ansiosta kuka tahansa koulutettu eurooppalainen voi välittömästi ymmärtää tekstiä -- siis jopa ilman kielen opettelemista!

Eurokielissä on todellakin paljon suomalaisillekin tuttua "sivistyssanastoa", kuten analyysi, biologia, dialogi, formaali, komitea, matematiikka, sosiaalinen ja teatteri. Paljon on myös sellaisia sanoja, jotka esiintyvät suomen vierasperäisessä sanastossa vain epäsuorasti, esimerkiksi esperanton "frukto" (hedelmä) on tuttu sanasta fruktoosi eli hedelmäsokeri. Usein sanat ovat tuttuja koulussa opittujen vieraiden kielten kautta. Esperanton "frukto" on sama kuin ruotsin "frukt" ja englannin "fruit".

Tavallisesti eurokielet korostavat sanastossaan latinasta polveutuvia romaanisia kieliä (italiaa, ranskaa, espanjaa ja portugalia), joita harvat suomalaiset osaavat. Sen tähden eurokielten väitetty vahvuus, passiivinen osaaminen, ei kerta kaikkiaan toimi. Harva suomalainen pystyy lukemaan vaikkapa interlinguaa kylmiltään. Kokeilepa!

"Io me appella sol. Io es multo brillante. Io me leva al est, e quando io me leva, il es die. Io reguarda per tu fenestra con mi oculo brillante como le auro, e io te dice quando il es tempore a levar te. E io te dice: 'Pigro, leva te. Io non brilla a fin que tu resta al lecto a dormir, sed que tu te leva e labora, que tu lege e que tu te promena.'"

Entäpä esperantoksi?

"Mia nomo estas suno. Mi estas tre brila. Mi leviĝas en oriento, kaj kiam mi leviĝas, estas tago. Mi vidas tra via fenestro per mia okulo, kio brilas kiel aŭro, kaj mi diras al vi kiam estas la tempo por leviĝi. Mi diras: 'Maldiligentulo, leviĝu. Mi ne brilas por ke vi restus en lito por dormi, sed ke vi leviĝus kaj laborus, ke vi leĝus kaj promenus.'"

Eurokielten vieraus ei ole vain suomalaisten ongelma. Vain kymmenys maailman ihmisistä puhuu latinalaisia kieliä. Edes englannin osaamisesta ei ole ratkaisevaa hyötyä, koska englannin yleisimmät sanat ovat germaanista alkuperää ja latinalaiset sanat ovat ylätyyliä.

Muut kansainväliset sanastot

Maailmassa on useita eri kulttuuripiirejä, joilla on omat sivistyssanansa.

Kiinalainen sanasto

Kiinalainen sanasto on vallitseva Itä-Aasiassa. Korean, japanin ja vietnamin sanoista yli puolet on peräisin vanhasta kiinan kielestä. Lainasanat ovat niin monta sataa vuotta vanhoja, että niiden ääntäminen on jossakin määrin erkaantunut eri kielissä (myös Kiinan sisällä puhutuissa kiinan kielen eri muodoissa).

Esimerkiksi rohkeaa tarkoittava sana:
yleiskiina: 勇敢 (yǒnggǎn)
kantoninkiina: 勇敢 (yunggam)
korea:  용감 (yonggam)
japani: 勇敢 (yūkan)
vietnam: dũng cảm

Yhteisiä sanoja on tuhansittain ja olisi mahdollista rakentaa itäaasialainen apukieli. Itse asiassa Facebookissa on ryhmä, joka laatii tällä hetkellä juuri sellaista kieltä nimeltä tonuao.

Intialainen sanasto

Intialainen sanasto on levinnyt Etelä- ja Kaakkois-Aasiaan mm. sanskritin, paalin ja tamilin mukana. Varsinainen Intia on monikansainen valtio, jossa puhutaan kymmeniä eri kieliä.

Esimerkiksi (puhe)kieltä tarkoittava sana:
hindi: भाषा (bhāśā)
urdu: (bhāśā)
punjabi: ਭਾਸ਼ਾ (bhāsā)
bangla: ভাষা (bhaša)
telugu: భాష (baša)
thai: ภาษา (phaasaa)
malaiji: bahasa
indonesia: bahasa
jaava: basa

Lähi-Idän sanasto

Lähi-Idän sanasto on syntynyt seemiläisten, persialaisten ja turkkilaisten kansojen keskinäisessä vuorovaikutuksessa. Se on levinnyt maailmalle mm. suurten kirjauskontojen juutalaisuuden, kristinuskon ja islamin välittämänä. Seemiläisiä kieliä ovat mm. heprea, aramea ja arabia. Esimerkiksi raamatusta tutun ensimmäisen miehen nimi, Aatami, on hepreassa ihan tavallinen sana, nimittäin "adam" tarkoittaa miestä tai ihmistä yleensä. Turkissa "adam" tarkoittaa miestä. Persian kautta sama sana on levinnyt myös Pakistaniin ja Intiaan, joiden pääkielissä urdussa ja hindissä "ādami" tarkoittaa miestä.

Muita

Edellä mainittujen lisäksi on myös muita kansainvälisiä sanastoja. Käytännössä kaikki kielet, jotka ovat kosketuksissa toisiinsa, lainaavat toisiltaan sanoja. Esimerkiksi suomen kieleen on lainattu sanoja Itämeren ympäristöstä (Baltiasta, Skandinaviasta, Venäjältä, Saksasta) ja vastaavasti suomen sanoja on lainattu toiseen suuntaan. Olisi ihan mahdollista laatia yhteisistä aineksista Itämeren välikieli, jos ei muuten niin kokeilun vuoksi...

Mistä sanat maailmankielelle?

Apukielen idean kannattajien haaveena on maailmanlaajuinen välikieli, jolla kaikki ihmiset äidinkielestä riippumatta voisivat keskustella keskenään ilman tulkkeja tai käännöskonetta. Mistä maailmankielen sanat kuuluisi ottaa? Tasapuolisuuden ja tasa-arvon nimissä tietysti kaikkialta maailmasta.

Maapallon väestön enemmistö asuu Aasiassa, noin 4,5 miljardia ihmistä. Afrikassa asuu 1,1 miljardia, Amerikoissa noin 1 miljardi ja Euroopassa 0,8 miljardia. Jos maailmankielen sanasto poimittaisiin suhteessa väestömäärään, siitä tulisi enimmäkseen aasialainen. Vain noin neljäsosa sanoista olisi ns. länsimaisia.

Kuitenkin on järkevintä poimia sellaisia sanoja, jotka ovat mahdollisimman laajasti tunnettuja. Länsimaisista kielistä on lainattu paljon sanoja muiden maanosien kieliin ja päinvastoin, joten on järkevää hyödyntää näitä maanosienvälisiä sanoja. Esimerkiksi sana "musiikki" tunnetaan kaikissa eurooppalaisissa kielissä ja lisäksi mm. turkissa (müzik), arabiassa (mūsīqā), persiassa (musiqi), indonesiassa (musik), filippiinissä (musika), kongossa (muzîka) ja suahilissa (muziki). Tarkkoja laskelmia on mahdotonta tehdä, mutta nähtävästi tämä kreikkalaisperäinen sana on levinnyt laajemmalle kuin mikään muu samaa tarkoittava sana.

Tasapuolisesti laadittu maailmankielen sanasto koostuisi länsimaisista (kreikkalais-latinalaisista), persialais-arabialaisista, kiinalaisista ja intialaisista kansainvälisistä sanoista tässä järjestyksessä suurimmasta pienimpään.

Lisäksi mukana olisi sanoja, jotka nimeäisivät alueellisia käsitteitä (kuten kasvit, eläimet, ruoat ja perinnetavat). En esimerkiksi pidä järkevänä sitä, että ainoastaan Afrikassa luonnonvaraisena elävästä virtahevosta käytettäisiin kreikkalaisperäistä sanaa (hippopotamos), kun tarjolla on Afrikassa kansainvälisiä sanueita kuten "gubu", joka tunnetaan Länsi-Afrikasta ihan Etelä-Afrikkaan saakka.

Vieläpä on asioita, joille ei ole kovin kansainvälisiä sanoja. Monesti nämä ovat ihan arjen sanoja, kuten ruoho, hiekka, puu, silmä, korva ja kynsi. Ihmisten ei ole koskaan tarvinnut lainata sanoja muista kielistä tällaisia peruskäsitteitä varten, joten niin ei ole yleensä tehtykään.

maanantai, 14. joulukuu 2015

Otteita "Kansainvälisestä kielestä" osa 1

Kansainvälinen kieli (engl. An International Language) on tanskalaisen kielitieteilijä Otto Jespersenin vuonna 1928 kirjoittama kirja, jossa hän arvioi siihenastisia apukieliä ja hahmottelee uuden apukielen, novialin. Jo vuonna 1931 kirjan käänsi suomeksi Joel Vilkki, joka tunnetaan paremmin Suomi-esperanto-suomi taskusanakirjan toisena tekijänä.

Novial on mielenkiintoinen ja etevä kieli, joka ansaitsee oman artikkelinsa. Tässä kirjoituksessa siteeraan, mitä Jespersenillä oli sanottavana muista apukielistä.

Volapük

"J. M. Schleyer julkaisi volapükinsa 1880, ja 80-luvun lopulla laskettiin hänen kannattajajoukkonsa satoina tuhansina; suuria kongresseja pidettiin ja kirjoja ja aikakauslehtiä ilmestyi lukuisasti kaikissa osissa sivistynyttä maailmaa. Mutta muutamia vuosia myöhemmin tuo »hullutus», kuten sitä kutsuttiin, hävisi yhtä nopeasti kuin se oli ilmestynytkin. Mitkä sitten mahtoivat olla äkillisen menestyksen ja yhtä äkillisen häviön syyt?

Jos nousu osoitti, että maailma todellakin tarvitsi tuollaista välinettä ja että volapükillä oli kansainväliseltä kieleltä vaadittavia ominaisuuksia, niin osoitti rappeutuminen ja häviö, että tarve ei ollut kyllin suuri tyytyäkseen rakenteen puolesta niin epätäydelliseen kieleen. Sillä volapük oli mitä kummallisin sekoitus hyvää ja huonoa. Hyvistä puolista mainittakoon: foneettinen [äänteenmukainen] kirjaimisto, muotojen ehdoton säännöllisyys ja sanaston täydellisyys, mikä tarjosi ilmaisun kaikille tarpeellisille käsitteille ja teki mahdolliseksi kirjallisuuden kääntämisen."

"Hyvin pian alkoivat volapükistit esittää samanlaatuisia kysymyksiä kuin toisinaan nekin, jotka ryhtyvät opiskelemaan jotakin vierasta kansalliskieltä: mitä varten tuo kohta on juuri niin eikä toisin? Jos ranskaa opetteleva lapsi kysyy, miksi hevonen on cheval ja miksi sillä on monikossa pääte -aux eikä -als, on ainoa vastasu: asia on kerta kaikkiaan niin, etkä sinä voi sitä muuttaa, vaan sinun on otettava kieli sellaisenaan. Mutta sen, joka laatii tekokielen, täytyy joka kohdassa olla valmis esittelemään syynsä [...] Ja tällaisiin kysymyksiin oli äärimmäisen vaikea vastata volapükissä, koska se melkein kokonaan perustui keksijänsä yksilöllisiin oikkuihin ja päähänpistoihin."

"Mutta kun ruvettiin vaatimaan uudistuksia yhdessä ja toisessa kohdassa, Schleyer, jota oli kunnioitettu arvonimellä Datuval, s.o. Suuri Keksijä, loukkaantui ja vaati ehdotonta määräämisvaltaa oman kielensä suhteen. Kun älykkäimmät volapükistit eivät siihen suostuneet, liike hajosi [...]"

Esperanto

"Kun puolalainen silmälääkäri L. L. Zamenhof 1887 julkaisi kielensä »Lingvo internacia de la doktoro Esperanto», esitettiin heti se vastaväite, että hän oli tullut liian myöhään, koska volapükin kiistämätön voittokulku oli kerta kaikkiaan lopulliseesti ratkaissut maailman kielen valinnan. Hän oli kuitenkin kyllin järkevä vastatakseen, että joskin Schleyerin kannattajat olivat paljon lukuisammat kuin hänen, he kuitenkin edustivat vain häviävän pientä vähemmistöä koko sivistyneestä ihmiskunnasta eivätkä olleet kyllin voimakkaita julistamaan pannaan kieltä, joka oli joka suhteessa paljon parempi kuin volapük."

"Alkuvuosina esperanto kuitenkin edistyi hyvin hitaasti – ihmiset olivat kyllästyneet keinotekoisen kielen aatteeseen volapükin epäonnistumisen jälkeen – ja niin innostuneita kuin Zamenhofin ensimmäiset kannattajat olivatkin, he alkoivat pian arvostella yksityiskohtia hänen luomassaan. Hän itse ei ollut muutoksia vastaan, jopa hän 1894 esitti laajan uudistamissuunnitelman, joka hyväksyttynä olisi muuttanut koko kielen ulkoasua ja poistanut esperantosta niitä piirteitä, jotka aina ovat herättäneet eniten vastustusta: sirkumfleksillä [eli hatulla] varustetut kirjaimet, mielikuvitukselliset »korrelatiivi»-sanat, akkusatiivi, monet -aj, -oj, -uj päätteet jne. Onnettomuudeksi oli nämä järkevät parannusehdotukset kiedottu toisiin paljon epäilyttävämpin, ja verraten harvalukuisen esperantistijoukon konservatiiviset ainekset saivat voiton. Samoin on käynyt myöhemminkin, kannattajien lukumäärän jo noustua hyvin huomattavaksi. [...] Tällaisissa asioissa on aina muutamia, joiden mielestä kaikkein tärkeintä on yhtenäisyys, niin että merkitsee vähän, onko kieli enemmän tai vähemmän täydellinen, kunhan se on ainoa, jota käytetään."

Esperanton velka vanhemmille apukielille

"On kieltämätöntä, että Zamenhofin kieli on huomattava aikaansaannos [...] Zamenhof omaksui yhtä ja toista aikaisemmista luonnoksista; volapükista preposition al, sanan dom 'talo' [...], Steinerin pasilinguasta akkusatiivinpäätteen -n; Schipfleriltä säännön, että akkusatiivia ilman prepositiota käytetään ilmaisemaan suuntaa; Pirrolta feminiiniliitteen -in ja hyvin paljon saksalaisia sanoja (bald, varm, hung, vund, somer) [...]"

"Verbimuodoissaan Z[amenhof] uhrasi kansainvälisyyden systemaattiselle a priori-rakennelmalle [...] infinitiivin pääte on -i, imperatiivin -u ja finiittimuotojen -s. Kolme pääaikamuotoa erotetaan vokaalien a, i, o avulla sekä finiittimuodoissa (amas rakastaa, amis rakasti, amos on rakastava) että partisiipeissa [...] Tämä vokaalileikki ei ole Zamenhofin omaa keksintöä: -as, -is, -os esiintyvät infinitiivin kolmessa aikamuodossa Faiguet'n järjestelmässä v:lta 1765; päätteitä -a, -i, -o käyttää Z:n päätteiden -as, -is, -os tapaan Rudelle (1858); Courtonne'illa oli samassa merkityksessä -am, -im, -om (1885) [...]"

"[...] mutta Zamenhof yhdisti kaikki nämä elementit harmoniseksi kokonaisuudeksi. Tosin hänen taivutuspäätteensä ja useimmat suffiksinsa ovat aivan yhtä mielivaltaisia kuin volapükin, mutta ne ovat paremmin erotettavissa hänen juurisanatavuistaan; sitä paitsi niitä on paljon vähemmän ja kuitenkin on niiden avulla yksinkertaista ilmaista hyvin monenlaisia ajatusvivahduksia."

Esperanton sanasto ja Pirron universalglot

"Mitä sanastoon tulee, ovat siitä sekä esperantistit että vastustajat usein sanoneet, että Zamenhofin nerous ilmeni siinä, että hän otti melkein sellaisinaan sanat olemassaolevista kielistä. Tästä tietenkin johtuu, että esperanto näyttää paljon luonnollisemmalta kuin volapük. Mutta Zamenhof ei ollut ensimmäinen joka lainasi sanansa suurista sivistyskielistä [...] Tässä on erikoisesti mainittava Pirro, jonka 1868 kirjoittama kirja on hyvin vähän tunnettu, mutta johon minä alituisesti viittaan suuresti ihaillen, koska se sisältää vasta paljon myöhemmin tunnustusta saaneita periaatteita. Sallittakoon minun tässä esittää pieni näyte, joka osoittaa, miten paljon uudenaikaisemmalta Pirron kieli [universalglot] näyttää kuin esperanto:"

"Nos habe el honor, meni senior, informaten evos ke nos habe kreated in dit plats un konmerkant-haus sub el nom de N. Nos vove enos exklauslit ad exsekutsion de li konmitsion ex fremd, tant per kauf ke per vend de li merkantnes."

[Katkelmasta näkyy, että germaanisia ja romaanisia kieliä yhdistelevä universalglot oli omalaatuinen mutta kuitenkin edistyneempi kuin esperanto ja varsinkin volapük, jotka julkaistiin vasta sen jälkeen. Se vain osoittaa, että apukielen etevyys yksinään ei riitä alkua pidemmälle, vaan kielen leviämisen ja kannattajien värväämisen eteen pitää tehdä paljon töitä.]

maanantai, 7. joulukuu 2015

Maailmankieli: tekokielet vs. luonnonkielet

Keinotekoisia kieliä on asetettu ehdolle yhteisen kielen asemaan ihan varhaisimmista suunnitelmakielistä lähtien. Leibnitz pyrki luomaan universaalin kielen, jolla tiedemiehet voisivat täsmällisesti keskustella keskenään. Joachim Faiguet kirjoitti vuonna 1765 Leibnitziin viitaten universaalista kielestä, "joka voisi helpottaa kirjeenvaihtoa ja kaupankäyntiä Euroopan kansojen välillä". Sama ihanne on innoittanut monia myöhempiä kielentekijöitä, joiden luomuksista käytetään nimitystä apukieli.

Kansainvälinen apukieli on kieli, jota eri kieliä puhuvat kansallisuudet käyttävät keskinäisessä viestinnässä. Periaatteessa apukielenä voi toimia yhtä hyvin sekä luonnollinen kieli (kuten englanti) että keinotekoinen kieli (kuten esperanto). Tekokielten tietyt piirteet kuitenkin tekevät niistä luonnonkieliä sopivampia apukielen tehtävään.

Tekokielten etuja

Tekokieli on puolueeton. Se ei ole kenenkään äidinkieli, joten mikään maa tai kansa ei voi katsoa omistavansa tai määräävänsä sitä. Jokaisella on oikeus käyttää tekokieltä omalla tavallaan, kunhan muut ymmärtävät häntä.

Tekokieli on luonnonkieliä helpompi. Tekokieli ei kanna vuosisatojen aikana kertynyttä oikeakielisyyden taakkaa. Sillä ei ole luonnollisia murteita, eikä ylä- tai ala-tyylejä. Yleensä luonnonkielen voi oppia täydellisesti vain syntymällä kyseiseen kieleen ja kulttuuriin. Tekokielen voi oppia täydellisesti vielä aikuisenakin.

Tekokieli on avoin. Kuka tahansa voi luoda uusia yhdyssanoja ja sananparsia tarpeen mukaan, kunhan ne käyvät järkeen, eikä se kuulosta kömpelöltä, vieraalta tai väärältä. Luonnonkieliä sen sijaan pitää puhua määrättyjen kaavojen mukaan, että se kuulostaisi luontevalta ja "oikealta".

Ihanteellinen tekokieli on monikulttuurinen. On olemassa tekokieliä, kuten pandunia, joiden sanasto on yhdistelty eri mantereilla puhutuista kielistä. Sellainen kieli on luontojaan kaikkien yhteinen kieli.

Vähäisinkin tekokieli on vakavasti otettava. Apukieleksi tehty tekokieli on aina vakavasti harkittava ehdokas maailmankieleksi. Sen sijaan luonnonkielistä vain suurimmat, siis satojen miljoonien ihmisten puhumat kielet, kelpaavat ehdolle maailmankieleksi. Tämä hämmästyttävä tosiasia kertoo siitä, että ihmiset uskovat suunnittelun voimaan. He ymmärtävät, että hyvän suunnittelun tuloksena voi syntyä paras mahdollinen kansainvälinen kieli. Eikä se ole ihmekään, koska ihmisethän käyttävät koko ajan monenlaisia keinotekoisia viestintävälineitä kuten kännyköitä ja internetiä.

Onko luonnollisilla kielillä ylivoima?

Maailman puhutuimmat luonnolliset kielet ovat yleiskiina, englanti, espanja, hindi-urdu ja arabia. Mieti hetki, mikä niistä voisi olla koko maailman yhteinen kieli?

Moni ajattelee ensimmäisenä englantia, joka on useimmille meistä suomalaisista tutuin. Ehkä myös yleiskiina on mahdollinen, koska sillä on valtavasti puhujia ja paljon puhutaan siitä, että Kiinasta tulee pian maapallon suurin talousmahti. Espanja, hindi-urdu ja arabia eivät vaikuta todennäköisiltä, koska niillä ei ole taloudellista eikä kulttuurista ylivoimaa.

Jos näin on, kuinka on mahdollista, että esimerkiksi yli 300 miljoonan ihmisen puhuma espanja ei kelpaa maailmankieleksi, mutta noin kymmenen tuhannen ihmisen sujuvasti puhuma esperanto kelpaisi? Puhujamäärä ei siis merkitse kaikkea, vaan oikeastaan se merkitsee aika vähän. Luonnolliset kielet eivät siis ole lähtökohtaisesti ylivoimaisia keinotekoisiin kieliin verrattuna.

Englannin kieli on kuitenkin tällä hetkellä ylivoimainen. Britannian siirtomaaimperiumin perintö on mittava ja Yhdysvallat on ollut jo 60 vuotta maailman johtava supervalta. Toisaalta anglo-amerikkalainen imperiumi on näyttänyt murenemisen merkkejä ja historia osoittaa, että imperiumin valtakieli myös luhistuu vaikkakin viiveellä. Latinan kieli koki rappion Rooman valtakunnan jälkeen, ja venäjän kielen piiri kutistui Neuvostoliiton jälkeen.

Luonnollisten kielten suurimmat heikkoudet

Se on vaikeus. Kaikki luonnolliset kielet ovat vaikeita oppia, kuten kuka tahansa aikuisopiskelija voi todistaa. (Tosin jotkut onnistuvat tekemään mahdottomasta mahdollista esimerkiksi hyvän motivaation avulla.)

Toinen luonnollisten kielten heikkous on kulttuurisidonnaisuus. Kansat pitävä itsepintaisesti kiinni omasta kielestään ja kulttuuristaan. He eivät halua alistua toisen kulttuurin alle. Rahalla ei ole kotimaata, joten liiketoiminnan edistämiseksi voidaan käyttää vastustajankin kieltä, mutta virallisissa suhteissa toisen herruutta ei hevillä myönnetä. Sen vuoksi esimerkiksi Euroopan Unionissa lähes kaikkien jäsenmaiden kielet ovat virallisia kieliä, eikä vain englanti, saksa tai ranska, vaikka käytännössä kyseiset kolme kieltä olisivatkin hallitsevia.

Myös englanti on kulttuurisidonnainen ja vaikea kieli, mutta Suomessa sen oppimista auttaa kolme asiaa: (1) eräs maailman parhaista koulujärjestelmistä, (2) yhteinen läntinen kulttuuripiiri ja (3) englanninkielisen kulttuurin ylivalta. Monesta muusta maasta puuttuu jokin tai kaikki edellä mainituista. Esimerkiksi Japanissa ja Kiinassa on vahva oma kulttuuri-identiteetti, valtavasti omakielistä kulttuuri- ja viihdetuotantoa ja hierarkkinen koulujärjestelmä. Ei siellä englanti ole niin kouriintuntuvasti maailmankieli kuin meillä Suomessa.

tiistai, 1. joulukuu 2015

Täydellisyys, tuo apukielten vitsaus

Apukielen tavanomainen elinkaari

Useimpien apukielten elinkaari kulkee samaa rataa. Alussa on uusi ajatus, jonka pohjalta kieltä aletaan tehdä. Tekijä hahmottelee kielestä muutaman erilaisen version, valitsee niistä parhaimman ja julkaisee sen kirjana, lehtikirjoituksena tai internetissä. Muut ihmiset huomaavat kielen. Osa antaa sille varauksettoman tukensa, mutta osa tahtoo tehdä siihen parannuksia... Sitten ollaan tienhaarassa, jossa kumpikin suunta on vaarallinen.

Toiset kielentekijät pysyvät alkuperäisessä näkemyksessään, jolloin muutosmieliset saattavat luoda jälkeläiskieliä kilpailemaan alkuperäisen kielen kanssa. Pahimmassa tapauksessa suuntausten välinen kilpailu ja suoranainen riitely vie uskottavuuden koko hankkeelta. Parhaimmassa tapauksessa vahvin voittaa ja jatkossa arvostelu ei pysty enää aiheuttamaan vakavaa vahinkoa.

Toiset kielentekijät antavat periksi muutosvaatimuksille ja muokkaavat kielestään uuden version, jossa muutosvaatimukset on huomioitu. No, sekään ei tietysti kelpaa kaikille, koska makuja on monia, joten kielentekijä saattaa joutua parantelemaan kieltään loputtomiin. Kieli ei koskaan tule valmiiksi ja lopulta se nuutuu pois.

Volapükin tarina

Volapük oli ensimmäinen suurmenestyksen saavuttanut keinotekoinen kieli ja myös ensimmäinen, joka musertui muutospaineiden alle. Tämä Johann Martin Schleyerin vuonna 1880 julkaisema kieli oli muodoltaan "luonnoton" ja rakenteeltaan tarpeettoman monimutkainen, mutta siitä huolimatta se levisi nopeasti. Kieltä oli kuitenkin helppo arvostella vakuuttavasti, mikä murensi sen uskottavuuden kaikkien silmissä. Muutosvoimat kaappasivat volapük-liikkeen johdon 1892 ja alkoivat luoda uutta, parempaa kieltä. Kehitystyö vei kymmenen vuotta. Työn tuloksena julkaistiin idiom neutral vuonna 1902, mutta siihen mennessä volapükin kannattajat olivat jo haihtuneet ja uusi kieli oli takaisin lähtöruudussa. (Ilmeisesti kyseinen kieli ei täysin tyydyttänyt luojaansa, koska vuonna 1912 julkaistiin vielä parannettu reform-neutral.)

Esperanton tarina

Sillä välin, vuonna 1887 julkaistusta esperantosta oli tullut apukielten uusi johtotähti. Se oli volapükia luonnollisempi ja yksinkertaisempi kieli, mutta pian huomattiin, että se olisi voinut olla vielä luonnollisempi ja vielä yksinkertaisempi, kuten aina...

Muutospaine kävi niin kovaksi, että vuonna 1894 kielen luoja L.L. Zamenhof aloitti Esperanto-lehdessä artikkelisarjan, jonka päämääränä oli muotoilla uusi täydellistetty murre alkuperäisen esperanton pohjalta, ikään kuin esperanto 2.0. Zamenhof kirjoitti: "[Tämän artikkelisarjan osissa] minä aion näyttää, millaisen muodon antaisin esperantolle, jos alkaisin luoda sitä nyt, kun takanani on 6½ vuotta käytännön työtä ja kokeilua ja saatuani niin paljon mielipiteitä ja neuvoja mitä erilaisimmilta henkilöiltä, lehdiltä ja yhdistyksiltä".

Artikkeleissaan (jotka ovat luettavissa kirjasesta nimeltä Pri Reformoj en Esperanto) Zamenhof todellakin antoi kielelleen uuden ilmiasun, joka poikkesi alkuperäisestä niin aakkoston, äänteistön, kieliopin kuin sanastonkin osalta. Joiltakin osin muutokset olivat jopa suurempia kuin idossa.

Vuoden sisällä Zamenhof tajusi hankkeen järjettömyyden. Hän ei voisi koskaan tehdä kaikkia tyytyväisiksi. Aina olisi joku vaatimassa uusia muutoksia ja joku toinen toisenlaisia muutoksia taikka paluuta entiseen. Ei ole olemassa sellaista apukieltä, johon kaikki olisivat tyytyväisiä. Sitä paitsi muutosten hinta olisi liian kallis: koko siihen mennessä luotu esperantonkielinen kirjallisuus joutaisi roskakoriin ja kaikkien pitäisi opetella kieli uudelleen. Niinpä Zamenhof päätti jatkaa alkuperäisellä linjalla ja hän sementoi esperanton rakenteen ja muodon vuonna 1905 julkaisemallaan kirjalla Fundamento de Esperanto.

Idon tarina

Muutosvoimia ei oltu vielä kukistettu. 1900-luvun alussa perustettiin tiedemiesten muodostama delegaatio (Délégation pour l'Adoption d'une Langue Auxiliaire Internationale) päättämään apukielten sekamelska ja valitsemaan yksi kieli viralliseksi apukieleksi. Hankkeella oli laaja tuki. Käytyään läpi lukuisia apukieliehdokkaita, komitea julisti päätöksensä vuonna 1907: "Mitään ehdotetuista kielistä ei voida hyväksyä kokonaisuutena ja ilman muutoksia. Komitea päätti hyväksyä esperanton periaatteen suhteellisen täydellisyytensä ja monipuolisen käyttönsä vuoksi sillä ehdolla, että Pysyvä Komitea tekee tiettyjä muutoksia"... Näin sai alkunsa ido, tunnetuin esperanton jälkeläiskielistä.

Edellä kirjoitetun perusteella voitte päätellä, miten idolle kävi. Niin, siitä ei tullut täydellistä eikä viimeistä apukieltä. Siitä polveutui useita entistäkin parempia apukieliä, kuten novial, kahtena eri versiona, heh.

Tiedemaailma ei myöskään ollut sanonut viimeistä sanaansa. Vuonna 1924 perustettiin International Auxiliary Language Association (IALA), jonka oli määrä valita paras apukieli olemassa olevien kielten joukosta, mutta joka päätyi luomaan oman kielensä, interlinguan. Kuulostaako tutulta?

Mitä opimme tästä?

Muodoltaan ja rakenteeltaan täydellistä apukieltä ei ole eikä tule.

Apukieliä kuuluu arvioida niiden tehtävän mukaan. Kansainvälisen apukielen tehtävä on toimia kansainvälisen viestinnän välineenä. Siis sellainen apukieli on paras, jota useimmat ihmiset käyttävät kansainvälisen viestinnän välineenä. Tämän hetken paras (keinotekoinen) apukieli on siis esperanto, jolla on ylivoimaisesti eniten käyttäjiä muihin verrattuna.

Silti tämä johtopäätös ei sulje ovea uusilta apukieliltä. Niillä on mahdollisuus ansaita asemansa, koska uuden kielen oppiminen ei ole toisilta kieliltä pois. Ihmiset kykenevät osaamaan useita kieliä ja hyötymään niistä kaikista.

Historiasta opimme myös, että uusia apukieliä ei tule mainostaa muka parannettuina versioina vanhoista kielistä, koska se on harhaanjohtavaa. Paremmuus riippuu katsojasta. Sitä paitsi muiden apukielien mustamaalaaminen on myrkkyä koko aatteelle. Sellainen apukieli, jonka ilmeisenä tehtävänä on esimerkiksi pelkästään kampittaa esperantoa, on tavallaan anti-apukieli.