Mallin mukaan esperantoa puhuu maailmassa aktiivisesti 62.984 ihmistä.

Maakohtaisia lukuja ei ollut saatavilla, joten tein sellaisen taulukon itse. Alla on lueteltu 30 maata, joissa on eniten esperanton puhujia.

Eurosanasto

Eurokielet kuten esperanto, ido ja interlingua ovat lainanneet sanansa länsimaisista suurkielistä, kuten ranskasta, espanjasta, italiasta, englannista ja saksasta. Lähdekielillä on paljon yhteistä keskenään, koska ne ovat sukua toisilleen (ne kuuluvat indoeurooppalaisen kieliperheen eurooppalaiseen haaraan) ja ne kantavat kreikkalais-roomalaista kulttuuriperintöä. Rohkeimmat eurokielten kannattajat väittävät, että sanaston tuttuuden ansiosta kuka tahansa koulutettu eurooppalainen voi välittömästi ymmärtää tekstiä -- siis jopa ilman kielen opettelemista!

Eurokielissä on todellakin paljon suomalaisillekin tuttua "sivistyssanastoa", kuten analyysi, biologia, dialogi, formaali, komitea, matematiikka, sosiaalinen ja teatteri. Paljon on myös sellaisia sanoja, jotka esiintyvät suomen vierasperäisessä sanastossa vain epäsuorasti, esimerkiksi esperanton "frukto" (hedelmä) on tuttu sanasta fruktoosi eli hedelmäsokeri. Usein sanat ovat tuttuja koulussa opittujen vieraiden kielten kautta. Esperanton "frukto" on sama kuin ruotsin "frukt" ja englannin "fruit".

Tavallisesti eurokielet korostavat sanastossaan latinasta polveutuvia romaanisia kieliä (italiaa, ranskaa, espanjaa ja portugalia), joita harvat suomalaiset osaavat. Sen tähden eurokielten väitetty vahvuus, passiivinen osaaminen, ei kerta kaikkiaan toimi. Harva suomalainen pystyy lukemaan vaikkapa interlinguaa kylmiltään. Kokeilepa!

"Io me appella sol. Io es multo brillante. Io me leva al est, e quando io me leva, il es die. Io reguarda per tu fenestra con mi oculo brillante como le auro, e io te dice quando il es tempore a levar te. E io te dice: 'Pigro, leva te. Io non brilla a fin que tu resta al lecto a dormir, sed que tu te leva e labora, que tu lege e que tu te promena.'"

Entäpä esperantoksi?

"Mia nomo estas suno. Mi estas tre brila. Mi leviĝas en oriento, kaj kiam mi leviĝas, estas tago. Mi vidas tra via fenestro per mia okulo, kio brilas kiel aŭro, kaj mi diras al vi kiam estas la tempo por leviĝi. Mi diras: 'Maldiligentulo, leviĝu. Mi ne brilas por ke vi restus en lito por dormi, sed ke vi leviĝus kaj laborus, ke vi leĝus kaj promenus.'"

Eurokielten vieraus ei ole vain suomalaisten ongelma. Vain kymmenys maailman ihmisistä puhuu latinalaisia kieliä. Edes englannin osaamisesta ei ole ratkaisevaa hyötyä, koska englannin yleisimmät sanat ovat germaanista alkuperää ja latinalaiset sanat ovat ylätyyliä.

Muut kansainväliset sanastot

Maailmassa on useita eri kulttuuripiirejä, joilla on omat sivistyssanansa.

Kiinalainen sanasto

Kiinalainen sanasto on vallitseva Itä-Aasiassa. Korean, japanin ja vietnamin sanoista yli puolet on peräisin vanhasta kiinan kielestä. Lainasanat ovat niin monta sataa vuotta vanhoja, että niiden ääntäminen on jossakin määrin erkaantunut eri kielissä (myös Kiinan sisällä puhutuissa kiinan kielen eri muodoissa).

Esimerkiksi rohkeaa tarkoittava sana:
yleiskiina: 勇敢 (yǒnggǎn)
kantoninkiina: 勇敢 (yunggam)
korea:  용감 (yonggam)
japani: 勇敢 (yūkan)
vietnam: dũng cảm

Yhteisiä sanoja on tuhansittain ja olisi mahdollista rakentaa itäaasialainen apukieli. Itse asiassa Facebookissa on ryhmä, joka laatii tällä hetkellä juuri sellaista kieltä nimeltä tonuao.

Intialainen sanasto

Intialainen sanasto on levinnyt Etelä- ja Kaakkois-Aasiaan mm. sanskritin, paalin ja tamilin mukana. Varsinainen Intia on monikansainen valtio, jossa puhutaan kymmeniä eri kieliä.

Esimerkiksi (puhe)kieltä tarkoittava sana:
hindi: भाषा (bhāśā)
urdu: (bhāśā)
punjabi: ਭਾਸ਼ਾ (bhāsā)
bangla: ভাষা (bhaša)
telugu: భాష (baša)
thai: ภาษา (phaasaa)
malaiji: bahasa
indonesia: bahasa
jaava: basa

Lähi-Idän sanasto

Lähi-Idän sanasto on syntynyt seemiläisten, persialaisten ja turkkilaisten kansojen keskinäisessä vuorovaikutuksessa. Se on levinnyt maailmalle mm. suurten kirjauskontojen juutalaisuuden, kristinuskon ja islamin välittämänä. Seemiläisiä kieliä ovat mm. heprea, aramea ja arabia. Esimerkiksi raamatusta tutun ensimmäisen miehen nimi, Aatami, on hepreassa ihan tavallinen sana, nimittäin "adam" tarkoittaa miestä tai ihmistä yleensä. Turkissa "adam" tarkoittaa miestä. Persian kautta sama sana on levinnyt myös Pakistaniin ja Intiaan, joiden pääkielissä urdussa ja hindissä "ādami" tarkoittaa miestä.

Muita

Edellä mainittujen lisäksi on myös muita kansainvälisiä sanastoja. Käytännössä kaikki kielet, jotka ovat kosketuksissa toisiinsa, lainaavat toisiltaan sanoja. Esimerkiksi suomen kieleen on lainattu sanoja Itämeren ympäristöstä (Baltiasta, Skandinaviasta, Venäjältä, Saksasta) ja vastaavasti suomen sanoja on lainattu toiseen suuntaan. Olisi ihan mahdollista laatia yhteisistä aineksista Itämeren välikieli, jos ei muuten niin kokeilun vuoksi...

Mistä sanat maailmankielelle?

Apukielen idean kannattajien haaveena on maailmanlaajuinen välikieli, jolla kaikki ihmiset äidinkielestä riippumatta voisivat keskustella keskenään ilman tulkkeja tai käännöskonetta. Mistä maailmankielen sanat kuuluisi ottaa? Tasapuolisuuden ja tasa-arvon nimissä tietysti kaikkialta maailmasta.

Maapallon väestön enemmistö asuu Aasiassa, noin 4,5 miljardia ihmistä. Afrikassa asuu 1,1 miljardia, Amerikoissa noin 1 miljardi ja Euroopassa 0,8 miljardia. Jos maailmankielen sanasto poimittaisiin suhteessa väestömäärään, siitä tulisi enimmäkseen aasialainen. Vain noin neljäsosa sanoista olisi ns. länsimaisia.

Kuitenkin on järkevintä poimia sellaisia sanoja, jotka ovat mahdollisimman laajasti tunnettuja. Länsimaisista kielistä on lainattu paljon sanoja muiden maanosien kieliin ja päinvastoin, joten on järkevää hyödyntää näitä maanosienvälisiä sanoja. Esimerkiksi sana "musiikki" tunnetaan kaikissa eurooppalaisissa kielissä ja lisäksi mm. turkissa (müzik), arabiassa (mūsīqā), persiassa (musiqi), indonesiassa (musik), filippiinissä (musika), kongossa (muzîka) ja suahilissa (muziki). Tarkkoja laskelmia on mahdotonta tehdä, mutta nähtävästi tämä kreikkalaisperäinen sana on levinnyt laajemmalle kuin mikään muu samaa tarkoittava sana.

Tasapuolisesti laadittu maailmankielen sanasto koostuisi länsimaisista (kreikkalais-latinalaisista), persialais-arabialaisista, kiinalaisista ja intialaisista kansainvälisistä sanoista tässä järjestyksessä suurimmasta pienimpään.

Lisäksi mukana olisi sanoja, jotka nimeäisivät alueellisia käsitteitä (kuten kasvit, eläimet, ruoat ja perinnetavat). En esimerkiksi pidä järkevänä sitä, että ainoastaan Afrikassa luonnonvaraisena elävästä virtahevosta käytettäisiin kreikkalaisperäistä sanaa (hippopotamos), kun tarjolla on Afrikassa kansainvälisiä sanueita kuten "gubu", joka tunnetaan Länsi-Afrikasta ihan Etelä-Afrikkaan saakka.

Vieläpä on asioita, joille ei ole kovin kansainvälisiä sanoja. Monesti nämä ovat ihan arjen sanoja, kuten ruoho, hiekka, puu, silmä, korva ja kynsi. Ihmisten ei ole koskaan tarvinnut lainata sanoja muista kielistä tällaisia peruskäsitteitä varten, joten niin ei ole yleensä tehtykään.

Novial on mielenkiintoinen ja etevä kieli, joka ansaitsee oman artikkelinsa. Tässä kirjoituksessa siteeraan, mitä Jespersenillä oli sanottavana muista apukielistä.

Volapük

"J. M. Schleyer julkaisi volapükinsa 1880, ja 80-luvun lopulla laskettiin hänen kannattajajoukkonsa satoina tuhansina; suuria kongresseja pidettiin ja kirjoja ja aikakauslehtiä ilmestyi lukuisasti kaikissa osissa sivistynyttä maailmaa. Mutta muutamia vuosia myöhemmin tuo »hullutus», kuten sitä kutsuttiin, hävisi yhtä nopeasti kuin se oli ilmestynytkin. Mitkä sitten mahtoivat olla äkillisen menestyksen ja yhtä äkillisen häviön syyt?

Jos nousu osoitti, että maailma todellakin tarvitsi tuollaista välinettä ja että volapükillä oli kansainväliseltä kieleltä vaadittavia ominaisuuksia, niin osoitti rappeutuminen ja häviö, että tarve ei ollut kyllin suuri tyytyäkseen rakenteen puolesta niin epätäydelliseen kieleen. Sillä volapük oli mitä kummallisin sekoitus hyvää ja huonoa. Hyvistä puolista mainittakoon: foneettinen [äänteenmukainen] kirjaimisto, muotojen ehdoton säännöllisyys ja sanaston täydellisyys, mikä tarjosi ilmaisun kaikille tarpeellisille käsitteille ja teki mahdolliseksi kirjallisuuden kääntämisen."

"Hyvin pian alkoivat volapükistit esittää samanlaatuisia kysymyksiä kuin toisinaan nekin, jotka ryhtyvät opiskelemaan jotakin vierasta kansalliskieltä: mitä varten tuo kohta on juuri niin eikä toisin? Jos ranskaa opetteleva lapsi kysyy, miksi hevonen on cheval ja miksi sillä on monikossa pääte -aux eikä -als, on ainoa vastasu: asia on kerta kaikkiaan niin, etkä sinä voi sitä muuttaa, vaan sinun on otettava kieli sellaisenaan. Mutta sen, joka laatii tekokielen, täytyy joka kohdassa olla valmis esittelemään syynsä [...] Ja tällaisiin kysymyksiin oli äärimmäisen vaikea vastata volapükissä, koska se melkein kokonaan perustui keksijänsä yksilöllisiin oikkuihin ja päähänpistoihin."

"Mutta kun ruvettiin vaatimaan uudistuksia yhdessä ja toisessa kohdassa, Schleyer, jota oli kunnioitettu arvonimellä Datuval, s.o. Suuri Keksijä, loukkaantui ja vaati ehdotonta määräämisvaltaa oman kielensä suhteen. Kun älykkäimmät volapükistit eivät siihen suostuneet, liike hajosi [...]"

Esperanto

"Kun puolalainen silmälääkäri L. L. Zamenhof 1887 julkaisi kielensä »Lingvo internacia de la doktoro Esperanto», esitettiin heti se vastaväite, että hän oli tullut liian myöhään, koska volapükin kiistämätön voittokulku oli kerta kaikkiaan lopulliseesti ratkaissut maailman kielen valinnan. Hän oli kuitenkin kyllin järkevä vastatakseen, että joskin Schleyerin kannattajat olivat paljon lukuisammat kuin hänen, he kuitenkin edustivat vain häviävän pientä vähemmistöä koko sivistyneestä ihmiskunnasta eivätkä olleet kyllin voimakkaita julistamaan pannaan kieltä, joka oli joka suhteessa paljon parempi kuin volapük."

"Alkuvuosina esperanto kuitenkin edistyi hyvin hitaasti – ihmiset olivat kyllästyneet keinotekoisen kielen aatteeseen volapükin epäonnistumisen jälkeen – ja niin innostuneita kuin Zamenhofin ensimmäiset kannattajat olivatkin, he alkoivat pian arvostella yksityiskohtia hänen luomassaan. Hän itse ei ollut muutoksia vastaan, jopa hän 1894 esitti laajan uudistamissuunnitelman, joka hyväksyttynä olisi muuttanut koko kielen ulkoasua ja poistanut esperantosta niitä piirteitä, jotka aina ovat herättäneet eniten vastustusta: sirkumfleksillä [eli hatulla] varustetut kirjaimet, mielikuvitukselliset »korrelatiivi»-sanat, akkusatiivi, monet -aj, -oj, -uj päätteet jne. Onnettomuudeksi oli nämä järkevät parannusehdotukset kiedottu toisiin paljon epäilyttävämpin, ja verraten harvalukuisen esperantistijoukon konservatiiviset ainekset saivat voiton. Samoin on käynyt myöhemminkin, kannattajien lukumäärän jo noustua hyvin huomattavaksi. [...] Tällaisissa asioissa on aina muutamia, joiden mielestä kaikkein tärkeintä on yhtenäisyys, niin että merkitsee vähän, onko kieli enemmän tai vähemmän täydellinen, kunhan se on ainoa, jota käytetään."

Esperanton velka vanhemmille apukielille

"On kieltämätöntä, että Zamenhofin kieli on huomattava aikaansaannos [...] Zamenhof omaksui yhtä ja toista aikaisemmista luonnoksista; volapükista preposition al, sanan dom 'talo' [...], Steinerin pasilinguasta akkusatiivinpäätteen -n; Schipfleriltä säännön, että akkusatiivia ilman prepositiota käytetään ilmaisemaan suuntaa; Pirrolta feminiiniliitteen -in ja hyvin paljon saksalaisia sanoja (bald, varm, hung, vund, somer) [...]"

"Verbimuodoissaan Z[amenhof] uhrasi kansainvälisyyden systemaattiselle a priori-rakennelmalle [...] infinitiivin pääte on -i, imperatiivin -u ja finiittimuotojen -s. Kolme pääaikamuotoa erotetaan vokaalien a, i, o avulla sekä finiittimuodoissa (amas rakastaa, amis rakasti, amos on rakastava) että partisiipeissa [...] Tämä vokaalileikki ei ole Zamenhofin omaa keksintöä: -as, -is, -os esiintyvät infinitiivin kolmessa aikamuodossa Faiguet'n järjestelmässä v:lta 1765; päätteitä -a, -i, -o käyttää Z:n päätteiden -as, -is, -os tapaan Rudelle (1858); Courtonne'illa oli samassa merkityksessä -am, -im, -om (1885) [...]"

"[...] mutta Zamenhof yhdisti kaikki nämä elementit harmoniseksi kokonaisuudeksi. Tosin hänen taivutuspäätteensä ja useimmat suffiksinsa ovat aivan yhtä mielivaltaisia kuin volapükin, mutta ne ovat paremmin erotettavissa hänen juurisanatavuistaan; sitä paitsi niitä on paljon vähemmän ja kuitenkin on niiden avulla yksinkertaista ilmaista hyvin monenlaisia ajatusvivahduksia."

Esperanton sanasto ja Pirron universalglot

"Mitä sanastoon tulee, ovat siitä sekä esperantistit että vastustajat usein sanoneet, että Zamenhofin nerous ilmeni siinä, että hän otti melkein sellaisinaan sanat olemassaolevista kielistä. Tästä tietenkin johtuu, että esperanto näyttää paljon luonnollisemmalta kuin volapük. Mutta Zamenhof ei ollut ensimmäinen joka lainasi sanansa suurista sivistyskielistä [...] Tässä on erikoisesti mainittava Pirro, jonka 1868 kirjoittama kirja on hyvin vähän tunnettu, mutta johon minä alituisesti viittaan suuresti ihaillen, koska se sisältää vasta paljon myöhemmin tunnustusta saaneita periaatteita. Sallittakoon minun tässä esittää pieni näyte, joka osoittaa, miten paljon uudenaikaisemmalta Pirron kieli [universalglot] näyttää kuin esperanto:"

"Nos habe el honor, meni senior, informaten evos ke nos habe kreated in dit plats un konmerkant-haus sub el nom de N. Nos vove enos exklauslit ad exsekutsion de li konmitsion ex fremd, tant per kauf ke per vend de li merkantnes."

[Katkelmasta näkyy, että germaanisia ja romaanisia kieliä yhdistelevä universalglot oli omalaatuinen mutta kuitenkin edistyneempi kuin esperanto ja varsinkin volapük, jotka julkaistiin vasta sen jälkeen. Se vain osoittaa, että apukielen etevyys yksinään ei riitä alkua pidemmälle, vaan kielen leviämisen ja kannattajien värväämisen eteen pitää tehdä paljon töitä.]

Kansainvälinen apukieli on kieli, jota eri kieliä puhuvat kansallisuudet käyttävät keskinäisessä viestinnässä. Periaatteessa apukielenä voi toimia yhtä hyvin sekä luonnollinen kieli (kuten englanti) että keinotekoinen kieli (kuten esperanto). Tekokielten tietyt piirteet kuitenkin tekevät niistä luonnonkieliä sopivampia apukielen tehtävään.

Tekokielten etuja

Tekokieli on puolueeton. Se ei ole kenenkään äidinkieli, joten mikään maa tai kansa ei voi katsoa omistavansa tai määräävänsä sitä. Jokaisella on oikeus käyttää tekokieltä omalla tavallaan, kunhan muut ymmärtävät häntä.

Tekokieli on luonnonkieliä helpompi. Tekokieli ei kanna vuosisatojen aikana kertynyttä oikeakielisyyden taakkaa. Sillä ei ole luonnollisia murteita, eikä ylä- tai ala-tyylejä. Yleensä luonnonkielen voi oppia täydellisesti vain syntymällä kyseiseen kieleen ja kulttuuriin. Tekokielen voi oppia täydellisesti vielä aikuisenakin.

Tekokieli on avoin. Kuka tahansa voi luoda uusia yhdyssanoja ja sananparsia tarpeen mukaan, kunhan ne käyvät järkeen, eikä se kuulosta kömpelöltä, vieraalta tai väärältä. Luonnonkieliä sen sijaan pitää puhua määrättyjen kaavojen mukaan, että se kuulostaisi luontevalta ja "oikealta".

Ihanteellinen tekokieli on monikulttuurinen. On olemassa tekokieliä, kuten pandunia, joiden sanasto on yhdistelty eri mantereilla puhutuista kielistä. Sellainen kieli on luontojaan kaikkien yhteinen kieli.

Vähäisinkin tekokieli on vakavasti otettava. Apukieleksi tehty tekokieli on aina vakavasti harkittava ehdokas maailmankieleksi. Sen sijaan luonnonkielistä vain suurimmat, siis satojen miljoonien ihmisten puhumat kielet, kelpaavat ehdolle maailmankieleksi. Tämä hämmästyttävä tosiasia kertoo siitä, että ihmiset uskovat suunnittelun voimaan. He ymmärtävät, että hyvän suunnittelun tuloksena voi syntyä paras mahdollinen kansainvälinen kieli. Eikä se ole ihmekään, koska ihmisethän käyttävät koko ajan monenlaisia keinotekoisia viestintävälineitä kuten kännyköitä ja internetiä.

Onko luonnollisilla kielillä ylivoima?

Maailman puhutuimmat luonnolliset kielet ovat yleiskiina, englanti, espanja, hindi-urdu ja arabia. Mieti hetki, mikä niistä voisi olla koko maailman yhteinen kieli?

Moni ajattelee ensimmäisenä englantia, joka on useimmille meistä suomalaisista tutuin. Ehkä myös yleiskiina on mahdollinen, koska sillä on valtavasti puhujia ja paljon puhutaan siitä, että Kiinasta tulee pian maapallon suurin talousmahti. Espanja, hindi-urdu ja arabia eivät vaikuta todennäköisiltä, koska niillä ei ole taloudellista eikä kulttuurista ylivoimaa.

Jos näin on, kuinka on mahdollista, että esimerkiksi yli 300 miljoonan ihmisen puhuma espanja ei kelpaa maailmankieleksi, mutta noin kymmenen tuhannen ihmisen sujuvasti puhuma esperanto kelpaisi? Puhujamäärä ei siis merkitse kaikkea, vaan oikeastaan se merkitsee aika vähän. Luonnolliset kielet eivät siis ole lähtökohtaisesti ylivoimaisia keinotekoisiin kieliin verrattuna.

Englannin kieli on kuitenkin tällä hetkellä ylivoimainen. Britannian siirtomaaimperiumin perintö on mittava ja Yhdysvallat on ollut jo 60 vuotta maailman johtava supervalta. Toisaalta anglo-amerikkalainen imperiumi on näyttänyt murenemisen merkkejä ja historia osoittaa, että imperiumin valtakieli myös luhistuu vaikkakin viiveellä. Latinan kieli koki rappion Rooman valtakunnan jälkeen, ja venäjän kielen piiri kutistui Neuvostoliiton jälkeen.

Luonnollisten kielten suurimmat heikkoudet

Se on vaikeus. Kaikki luonnolliset kielet ovat vaikeita oppia, kuten kuka tahansa aikuisopiskelija voi todistaa. (Tosin jotkut onnistuvat tekemään mahdottomasta mahdollista esimerkiksi hyvän motivaation avulla.)

Toinen luonnollisten kielten heikkous on kulttuurisidonnaisuus. Kansat pitävä itsepintaisesti kiinni omasta kielestään ja kulttuuristaan. He eivät halua alistua toisen kulttuurin alle. Rahalla ei ole kotimaata, joten liiketoiminnan edistämiseksi voidaan käyttää vastustajankin kieltä, mutta virallisissa suhteissa toisen herruutta ei hevillä myönnetä. Sen vuoksi esimerkiksi Euroopan Unionissa lähes kaikkien jäsenmaiden kielet ovat virallisia kieliä, eikä vain englanti, saksa tai ranska, vaikka käytännössä kyseiset kolme kieltä olisivatkin hallitsevia.

Myös englanti on kulttuurisidonnainen ja vaikea kieli, mutta Suomessa sen oppimista auttaa kolme asiaa: (1) eräs maailman parhaista koulujärjestelmistä, (2) yhteinen läntinen kulttuuripiiri ja (3) englanninkielisen kulttuurin ylivalta. Monesta muusta maasta puuttuu jokin tai kaikki edellä mainituista. Esimerkiksi Japanissa ja Kiinassa on vahva oma kulttuuri-identiteetti, valtavasti omakielistä kulttuuri- ja viihdetuotantoa ja hierarkkinen koulujärjestelmä. Ei siellä englanti ole niin kouriintuntuvasti maailmankieli kuin meillä Suomessa.

Useimpien apukielten elinkaari kulkee samaa rataa. Alussa on uusi ajatus, jonka pohjalta kieltä aletaan tehdä. Tekijä hahmottelee kielestä muutaman erilaisen version, valitsee niistä parhaimman ja julkaisee sen kirjana, lehtikirjoituksena tai internetissä. Muut ihmiset huomaavat kielen. Osa antaa sille varauksettoman tukensa, mutta osa tahtoo tehdä siihen parannuksia... Sitten ollaan tienhaarassa, jossa kumpikin suunta on vaarallinen.

Toiset kielentekijät pysyvät alkuperäisessä näkemyksessään, jolloin muutosmieliset saattavat luoda jälkeläiskieliä kilpailemaan alkuperäisen kielen kanssa. Pahimmassa tapauksessa suuntausten välinen kilpailu ja suoranainen riitely vie uskottavuuden koko hankkeelta. Parhaimmassa tapauksessa vahvin voittaa ja jatkossa arvostelu ei pysty enää aiheuttamaan vakavaa vahinkoa.

Toiset kielentekijät antavat periksi muutosvaatimuksille ja muokkaavat kielestään uuden version, jossa muutosvaatimukset on huomioitu. No, sekään ei tietysti kelpaa kaikille, koska makuja on monia, joten kielentekijä saattaa joutua parantelemaan kieltään loputtomiin. Kieli ei koskaan tule valmiiksi ja lopulta se nuutuu pois.

Volapükin tarina

Volapük oli ensimmäinen suurmenestyksen saavuttanut keinotekoinen kieli ja myös ensimmäinen, joka musertui muutospaineiden alle. Tämä Johann Martin Schleyerin vuonna 1880 julkaisema kieli oli muodoltaan "luonnoton" ja rakenteeltaan tarpeettoman monimutkainen, mutta siitä huolimatta se levisi nopeasti. Kieltä oli kuitenkin helppo arvostella vakuuttavasti, mikä murensi sen uskottavuuden kaikkien silmissä. Muutosvoimat kaappasivat volapük-liikkeen johdon 1892 ja alkoivat luoda uutta, parempaa kieltä. Kehitystyö vei kymmenen vuotta. Työn tuloksena julkaistiin idiom neutral vuonna 1902, mutta siihen mennessä volapükin kannattajat olivat jo haihtuneet ja uusi kieli oli takaisin lähtöruudussa. (Ilmeisesti kyseinen kieli ei täysin tyydyttänyt luojaansa, koska vuonna 1912 julkaistiin vielä parannettu reform-neutral.)

Esperanton tarina

Sillä välin, vuonna 1887 julkaistusta esperantosta oli tullut apukielten uusi johtotähti. Se oli volapükia luonnollisempi ja yksinkertaisempi kieli, mutta pian huomattiin, että se olisi voinut olla vielä luonnollisempi ja vielä yksinkertaisempi, kuten aina...

Muutospaine kävi niin kovaksi, että vuonna 1894 kielen luoja L.L. Zamenhof aloitti Esperanto-lehdessä artikkelisarjan, jonka päämääränä oli muotoilla uusi täydellistetty murre alkuperäisen esperanton pohjalta, ikään kuin esperanto 2.0. Zamenhof kirjoitti: "[Tämän artikkelisarjan osissa] minä aion näyttää, millaisen muodon antaisin esperantolle, jos alkaisin luoda sitä nyt, kun takanani on 6½ vuotta käytännön työtä ja kokeilua ja saatuani niin paljon mielipiteitä ja neuvoja mitä erilaisimmilta henkilöiltä, lehdiltä ja yhdistyksiltä".

Artikkeleissaan (jotka ovat luettavissa kirjasesta nimeltä Pri Reformoj en Esperanto) Zamenhof todellakin antoi kielelleen uuden ilmiasun, joka poikkesi alkuperäisestä niin aakkoston, äänteistön, kieliopin kuin sanastonkin osalta. Joiltakin osin muutokset olivat jopa suurempia kuin idossa.

Vuoden sisällä Zamenhof tajusi hankkeen järjettömyyden. Hän ei voisi koskaan tehdä kaikkia tyytyväisiksi. Aina olisi joku vaatimassa uusia muutoksia ja joku toinen toisenlaisia muutoksia taikka paluuta entiseen. Ei ole olemassa sellaista apukieltä, johon kaikki olisivat tyytyväisiä. Sitä paitsi muutosten hinta olisi liian kallis: koko siihen mennessä luotu esperantonkielinen kirjallisuus joutaisi roskakoriin ja kaikkien pitäisi opetella kieli uudelleen. Niinpä Zamenhof päätti jatkaa alkuperäisellä linjalla ja hän sementoi esperanton rakenteen ja muodon vuonna 1905 julkaisemallaan kirjalla Fundamento de Esperanto.

Idon tarina

Muutosvoimia ei oltu vielä kukistettu. 1900-luvun alussa perustettiin tiedemiesten muodostama delegaatio (Délégation pour l'Adoption d'une Langue Auxiliaire Internationale) päättämään apukielten sekamelska ja valitsemaan yksi kieli viralliseksi apukieleksi. Hankkeella oli laaja tuki. Käytyään läpi lukuisia apukieliehdokkaita, komitea julisti päätöksensä vuonna 1907: "Mitään ehdotetuista kielistä ei voida hyväksyä kokonaisuutena ja ilman muutoksia. Komitea päätti hyväksyä esperanton periaatteen suhteellisen täydellisyytensä ja monipuolisen käyttönsä vuoksi sillä ehdolla, että Pysyvä Komitea tekee tiettyjä muutoksia"... Näin sai alkunsa ido, tunnetuin esperanton jälkeläiskielistä.

Edellä kirjoitetun perusteella voitte päätellä, miten idolle kävi. Niin, siitä ei tullut täydellistä eikä viimeistä apukieltä. Siitä polveutui useita entistäkin parempia apukieliä, kuten novial, kahtena eri versiona, heh.

Tiedemaailma ei myöskään ollut sanonut viimeistä sanaansa. Vuonna 1924 perustettiin International Auxiliary Language Association (IALA), jonka oli määrä valita paras apukieli olemassa olevien kielten joukosta, mutta joka päätyi luomaan oman kielensä, interlinguan. Kuulostaako tutulta?

Mitä opimme tästä?

Muodoltaan ja rakenteeltaan täydellistä apukieltä ei ole eikä tule.

Apukieliä kuuluu arvioida niiden tehtävän mukaan. Kansainvälisen apukielen tehtävä on toimia kansainvälisen viestinnän välineenä. Siis sellainen apukieli on paras, jota useimmat ihmiset käyttävät kansainvälisen viestinnän välineenä. Tämän hetken paras (keinotekoinen) apukieli on siis esperanto, jolla on ylivoimaisesti eniten käyttäjiä muihin verrattuna.

Silti tämä johtopäätös ei sulje ovea uusilta apukieliltä. Niillä on mahdollisuus ansaita asemansa, koska uuden kielen oppiminen ei ole toisilta kieliltä pois. Ihmiset kykenevät osaamaan useita kieliä ja hyötymään niistä kaikista.

Historiasta opimme myös, että uusia apukieliä ei tule mainostaa muka parannettuina versioina vanhoista kielistä, koska se on harhaanjohtavaa. Paremmuus riippuu katsojasta. Sitä paitsi muiden apukielien mustamaalaaminen on myrkkyä koko aatteelle. Sellainen apukieli, jonka ilmeisenä tehtävänä on esimerkiksi pelkästään kampittaa esperantoa, on tavallaan anti-apukieli.

Roinilan mukaan Leibniz esitti seuraavia askelia latinan yksinkertaistamiseksi:

1. Latinan verbien ja nominien moninainen taivutus voidaan supistaa yhteen. "Rationaalisessa kieliopissa on vain yksi deklinaatio ja yksi konjugaatio, yksi ja absoluuttisen säännönmukainen."
2. Persoonan ja luvun voi poistaa verbin taivutuksesta, koska subjekti osoittaa ne.
3. Adjektiiveista tehdään taipumattomia, koska ne vain toistavat vastaavia substantiivimuotoja.
4. Kieliopillinen suku on hyödytön ja sen voi poistaa.
5. Yksikön ja monikon erottelun voi poistaa. Luku ilmaistaan adjektiivin avulla.
6. Taivutukset voi korvata partikkeleilla, koska niillä on samanlainen rooli kieliopissa. "Prepositiot ja konjunktiot tekevät siis tavallaan tapaluokat ja sijamuodot hyödyttömiksi."
7. Substantiivia ja verbiä ei tarvitse erotella kieliopissa. Substantiivi ilmaisee ideaa (olentoa) ja verbi väittämää.
8. Adverbit sulautuvat adjektiiveihin, koska adverbi on verbille sama kuin adjektiivi on substantiiville.
9. Adjektiivit sulautuvat substantiiveihin.

Leibniz siis päätyi järkeilyssään taivutuksettomaan latinaan, jossa perinteiset sanaluokat oli hylätty epärationaalisina. Leibniz ei kuitenkaan vienyt ajatuksiaan toteutuksen asteelle. Kielenä latino rationalis ei koskaan ollut enempää kuin hajanainen kokoelma kirjoituksissa käytettyjä esimerkkejä. Sen sijaan Leibniz perehtyi jatkossa characteristica universalis-merkkikieleen, jota hän alkoi kehittää kuultuaan kiinan kielen merkkikirjoituksesta.

Joka tapauksessa Leibniz kylvi analyyttisen, rationaalisen kielen siemenen.

Ranskalainen filosofi ja matemaatikko Louis Couturat kokosi ja tutki Leibnizilta jälkeen jääneitä kirjoituksia ja tutustui sitä kautta universaalin kieleen. Hän pyrki toteuttamaan Leibnizin ideoita, kun hän oli mukana luomassa idoa. Ido perustuu esperantoon, eikä se suinkaan hylkää sanaluokkia, mutta sen rakenne on selvästi kurinalaisempi ja loogisempi kuin esperanton.

Leibnizin varinaisena opetuslapsena voi pitää italialaista matemaatikkoa Giuseppe Peanoa, joka kehitti alkuperäisen interlinguan eli latino sine flexionen, joka toteuttaa uskollisesti Leibnizin ajatuksen rationaalisesta latinasta. Peano meni niin pitkälle, että hän väitti kielensä olevan kokonaan kielioppia vailla.

Lähteelliset kielet jaetaan edelleen lähteiden määrän ja suhteen perusteella.

Yksilähteinen tekokieli

Yksilähteisen kielen luonnissa on käytetty tasan yhtä kieltä sanaston ja rakenteen lähdeaineistona. Tällaisia kieliä ovat mm. latinaan perustuva latino sine flexione (alunperin tunnettu nimellä interlingua) ja englantiin perustuvat BASIC english, globish ja inlis. (Alla olevaan karttaan on karkeasti ympyröity alueet, joissa englantia puhutaan pääkielenä.)

Yksilähteinen kieli on puhtaimmillaan supistettu muunnelma lähdekielestä. Esimerkiksi BASIC english käyttää kaikkia englannin kielen taivutusmuotoja ja rakenteita, mutta sen sanasto koostui alkujaan vain 850:stä tarkkaan valitusta sanasta.

On myös tavallista, että vain sanasto ja kieliopin eräät piirteet ovat peräisin lähdekielestä, mutta kielen tekijä on vapaasti muokannut kielen rakenteen mieleisekseen. Esimerkiksi latino sine flexione eli taivutukseton latina on rakenteellisesti todella kaukana klassisesta latinasta, jonka kielioppiin taivutukset ja sijamuodot kuuluvat olennaisesti.

Sukuperäinen tekokieli

Sukuperäinen tekokieli on yhdistelty useasta samaan kieliperheeseen kuuluvasta kielestä mahdollisesti tarkoituksena tehdä jonkinlainen välimuoto, jota eri sukulaiskielten puhujat voisivat helposti ymmärtää. Sukuperäisiä kieliä on perustettu mm. latinalaisiin kieliin, germaanisiin kieliin ja slaavilaisiin kieliin.

Erikoisesti ansaitsevat tulla mainituiksi suomalais-ugrilaisiin (tai laajemmin uralilaisiin) kieliin perustuvat tekokielet, joita on pantu alulle ainakin kaksi. (Uralilaisten kielten puhuma-alueet on ympyröity alla olevaan karttaan.)

Budinos on suomalais-ugrilainen tekokieli, joka julkaistiin Iževskissä, Udmurtiassa, Venäjän federaatiossa vuonna 2008. Se on rakenteeltaan esperanton tai ehkä paremminkin volapükin tyyppinen. Se käyttää vokaalipäätteitä sanaluokkien merkitsemiseen, mutta sen lisäksi substantiivit taipuvat sijamuodoissa ja verbit taipuvat aika-, tapa- ja persoonamuodoissa. Sanasto on koottu mm. udmurtista, unkarista, suomesta ja virosta.

Samboka on uralilainen tekokieli, jonka varhainen versio julkaistiin Oulussa vuonna 2014. Sen kieliopillinen rakenne ei ole yhtä suunnitelmallinen kuin budinosissa, siis se on "luonnollisempi" mutta kuitenkin säännöllinen ja suhteellisen yksinkertainen. Sanastoon on valittu sukulaiskielten jakamaa yhteistä sanastoa niin paljon kuin mahdollista. Lisätietoja: http://www.kupsala.net/risto/samboka/

Alueellinen tekokieli

Alueellisen tekokielen aineistona on käytetty maantieteellisesti rajatulla alueella puhuttuja kieliä, jotka eivät ole ainakaan läheistä sukua toisilleen. Eurooppalaisiin ja länsimaisiin kieliin perustuvat tekokielet ovat yleisiä. Ns. klassiset tekokielet kuten esperanto, ido, occidental, novial ja interlingua ovat juuri eurokieliä. Esimerkiksi esperanton lähteinä on käytetty mm. ranskaa, saksaa, englantia, latinaa, kreikkaa ja venäjää.

(Alla olevaan karttaan on ympyröity Euroopan alue.)

Myös muita alueita varten on tehty joitakin tekokieliä, ilmeisesti ainakin Afrikassa, Intiassa ja Itä-Aasiassa.

Alueelliset tekokielet ovat järkeviä, kun ne tähdätään alueelliseen käyttöön. Koko maailman käyttöön tähdättynä alueellinen tekokieli on yhtä aluetta suosiva ja muita alueita syrjivä.

Yleismaailmallinen tekokieli

Yleismaailmallinen tekokieli käyttää aineistonaan montaa eri kieltä koko maailmasta. Tavallisesti tärkeimmät lähdekielet ovat maailmalla laajasti käytettyjä kieliä kuten englanti, ranska, espanja, venäjä, kiina, arabia ja hindi. Onpa olemassa tekokieliä, jotka yrittävät lainata sanan jokaisesta maapallon kielestä, aivan pienimmästäkin.

Yleismaailmallisia tekokieliä on luotu varsinkin vuoden 2000 jälkeen, kun globalisaatio alkoi kutistaa maapalloa maailmankyläksi ja tuoda vieraita kansoja, kieliä ja kulttuureita kaikille tutuiksi. Esimerkiksi 1980-luvulla täällä pohjan perukoilla juuri kenellekään ei olisi tullut mieleenkään suositella kiinan tai arabian opetusta peruskouluihin, mutta 2010-luvulla sitä ei pidetä ollenkaan kummallisena ajatuksena.

Globalisaation aikakautena on helppo ymmärtää, että keinotekoisen maailmankielen kuuluu olla yleismaailmallinen ja kaikenlaisille vaikutteille avoin, mikäli sen halutaan olevan pätevä myös epävarmassa tulevaisuudessa.

Yleismaailmallisia tekokieliä ovat mm. Venäjällä kehitetty lidepla (http://lingwadeplaneta.info) ja kansainvälisen ryhmän kehittämä pandunia (http://www.pandunia.info).

Lyhyet nimitykset

Englanninkielisessä keskustelussa on tapana käyttää ytimekkäitä ilmaisuja erilaisista tekokielityypeistä kuten eurolang, worldlang ja zonelang. Suomen kielessä ei ole vakiintunutta tekokielijargonia, mutta itse käytän seuraavia nimityksiä:

• aluekieli = alueellinen tekokieli
• eurokieli = eurooppakeskeinen tekokieli
• sukukieli = sukuperäinen tekokieli
• maailmakieli = yleismaailmallinen tekokieli (Huom! Eri kuin maailmankieli)

Alkuperä

Esperanton loi nuori silmälääkäri L.L. Zamenhof 1880-luvulla Venäjän keisarikunnassa, nykyisen Puolan alueella. Zamenhofin äidinkielet olivat jiddiš ja venäjä ja hän osasi sujuvasti puolaa ja saksaa sekä enemmän tai vähemmän ranskaa, hepreaa, klassista kreikkaa, latinaa ja englantia. Hän laati keinotekoista kieltään lähes kymmenen vuotta ennen kuin julkaisi kansainvälisen kielensä vuonna 1887 kirjassa nimeltä Lingvo internacia. Zamenhof ahersi esperanton parissa koko lopun ikänsä, käänsi sille kirjallisuutta ja kirjoitti runoja, kirjeitä, puheita sekä oppimateriaalia.

Zamenhof kasvoi monikielisessä ympäristössä, joten yhteisen välikielen tarve oli hänelle ilmeinen. Todennäköisesti Zamenhof sai innoituksensa uuden kielen tekemiseen apukielestä nimeltä langue nouvelle (uusi kieli), josta kerrotaan tunnetussa ranskalaisessa Ensyklopediassa. Langue nouvellen ja esperanton välillä on kiistämättömiä yhtäläisyyksiä, mm. vokaalien käyttö verbin aikamuotojen tunnuksina sekä sanaluokan vaihtaminen sanan (vokaali)päätettä vaihtamalla.

Esperanton ominaispiirteitä

Esperanto on eurokieli eli sen sanasto, rakenne ja käsitteet perustuvat eurooppalaisiin kieliin. Sitä myös kirjoitetaan latinalaisilla aakkosilla, joita on täydennetty itäeurooppalaiseen tapaan hatullisilla konsonanteilla Ĉ, Ĝ, Ĥ, Ĵ, Ŝ sekä puolivokaalilla Ŭ. Esperanton keskeinen sanasto on peräisin latinasta, ranskasta ynnä muista eurooppalaisista kielistä. Euroopan ulkopuolisista kielistä on lainattu yleensä eksoottisia asioita merkitseviä sanoja.

Esperanto on tyypillinen suunnitelmakieli siinä mielessä, että sen rakenne on täysin mekaaninen. Sen kielioppi on täysin säännöllinen ja poikkeukseton. Sanat koostuvat sanavartalosta ja päätteistä. Tärkeimmillä sanaluokilla on oma tunnus eli pääte: substantiivien pääte on -o, adjektiivien -a, adverbien -e ja verbin perusmuodon -i. Tällä tavalla saadaan johdettua koko joukko sanoja yhdestä sanavartalosta. Esimerkiksi kirjoittamista merkitsevästä sanavartalosta skrib- saadaan skribo (kirjoitus), skriba (kirjallinen), skribe (kirjallisesti) ja skribi (kirjoittaa). Tämä on sekä nerokasta että kaunista.

Adjektiiveillaja substantiiveilla on yksikkö ja monikko: bela kato (kaunis kissa), belaj katoj (kauniit kissat). Nominatiivin lisäksi esperantossa on akkusatiivisija, jota merkitään päätteellä -n: Mi vidis belajn katojn (Minä näin kauniita kissoja).

Verbit taipuvat aikamuodoissa. Perusaikamuotoja on kolme ja olla-verbin ja partisiipin avulla muodostettuja aikamuotoja on yhdeksän lisää: mi vidis (minä näin), mi vidas (minä näen), mi vidos (minä tulen näkemään), mi estis vidinta (minä olin nähnyt), mi estis vidanta (minä olin näkemässä) jne. Lisäksi on konditionaali (mi vidus = näkisin) sekä imperatiivi (Vidu! = Näe!).

Onko se helppoa?

Kielen oppimisen helppous riippuu monesta asiasta, kuten opettajasta, opiskelijasta (ennakkotiedot, motivaatio) ja oppimateriaaleista (sopivuus, määrä, laatu). Opiskeltava kieli on siis vain yksi osatekijä.

Jos ajatellaan vain itse kieltä, esperantoa on suhteellisen helppo oppia. Sen kielioppi on suppea ja säännöllinen, joten esperantoa pystyy ja uskaltaa käyttää nopeasti ilman kielioppivirheiden tekemisen pelkoa.

Esperanton perussanasto on enimmäkseen peräisin latinalaisista kielistä, joten englannin, ruotsin, saksan tai edes venäjän osaaminen ei siinä paljon auta, mutta ranskasta, italiasta ja espanjasta olisi paljon hyötyä. Toisaalta esperantossa on paljon tutultakin kuulostavia sanoja, kuten matematiko, muziko, aŭto, kato, ŝako, liceo (matematiikka, musiikki, auto, katti, šakki, lyseo). Kirjoitus on äänteenmukaista ja helppoa.

Miksi se ei ole vieläkään maailmankieli?

Tuhannet ihmiset ympäri maailmaa osaavat esperantoa, mutta tavallisesti vain harrastuksena. Esperantoa ei voi käyttää asioinnin kielenä ulkomaanmatkoilla, töissä tai liiketoiminnassa. Esperantoksi on tarjolla paljon vähemmän kulttuuria ja asiatietoa kuin suomeksi, englanniksi ja monella muulla kielellä.

Miksi näin on käynyt? Miksi esperantosta ei ole tullut maailmankieltä?

Taloudellisessa mielessä keinotekoisen kielen lähtökohdat ovat luonnollisia kieliä heikommat. Sillä ei ole äidinkielisiä puhujia, jotka käyttäisivät sitä jatkuvasti ja maksaisivat kulttuurituotteista ja palveluista kyseisellä kielellä. Kenenkään ei myöskään tarvitse oppia sitä, että voisi matkustaa johonkin maahan ja puhua paikallisten kanssa. Siis kukaan ei välttämättä tarvitse sitä.

Kansainvälisen apukielen idea on hyvä, mutta yksinään se ei riitä kovin pitkälle. Aktiivisia idealisteja ei ole kovin paljon. Esperanton nykyinen aktiivinen puhujamäärä on pienen vähemmistökielen luokkaa. Tarkkaa lukua ei tiedä kukaan, mutta heitä on kenties noin 10000 eli vähemmän kuin esimerkiksi saamen puhujia. Ja he ovat hajallaan ympäri maailmaa. Siis esperantolta puuttuu massaa. Sen ääni hukkuu tuhansien muiden kielten joukkoon.

Entä voisiko vika olla itse esperantossa? Onko esperantossa sisäänrakennettuna jotakin, mikä estää sitä kasvamasta? Moni tekokielten harrastaja on sitä mieltä. Ehkä vika on siinä, että esperanto ei vastaa aikamme käsitystä maailmankielestä. Sehän näyttää ja kuulostaa lähinnä pieneltä itäeurooppalaiselta kieleltä jostakin Romanian ja Serbian välimaastosta...

Oli miten oli, esperanton yli satavuotinen historia osoittaa, että se on riittävän vahva pysyäkseen pinnalla mutta liian heikko noustakseen todelliseksi kansainväliseksi kieleksi.

Tärkein ero keinotekoisen kielen ja luonnollisen kielen välillä on kielen syntytapa. Luonnolliset kielet eli luonnonkielet kehittyvät aikojen saatossa ilman suunnitelmaa ihmisten välisen viestinnän tuloksena. Yleensä kukaan yksilö ei voi hallita luonnonkielen kehitystä, vaikka aika ajoin saattaa nousta esiin yksilöitä, kuten suomen kielen historiassa Mikael Agricola, joiden panos kielen muodostumiseen on huomattava.

Keinotekoiset kielet syntyvät tietoisen kehittämisen tuloksena. Tavallisesti tekokielen luo yksi tai muutama tekijä, joka laatii kieliopin ja keskeisen sanaston sekä valitsee kielen äänne- ja kirjoitusasun. Ison ihmisjoukon käytössä tekokieli voi jatkaa kehitystään samalla tavalla kuin luonnonkieli, mutta ainakin tähän mennessä luodut tekokielet ovat niin nuoria tai niin harvojen käytössä, että luonnollisesti kehittyneet piirteet ovat vain sivujuonteita alkuperäisessä keinotekoisessa luomuksessa.

Luonnonkieliin verrattuna tekokielet ovat kuin kielen pienoismalleja, pienoiskieliä. Ne mallintavat puhekieltä yksinkertaistetussa muodossa ja pienemmässä mittakaavassa. Tekokielet ovat yleensä paljon yksinkertaisempia ja suppeampia kuin luonnonkielet. Niissä on vähemmän sanoja, sanoilla on vähemmän merkityksiä, merkitykset ovat täsmällisempiä, poikkeukset puuttuvat tai ne ovat harvinaisia, alueellisia murteita ei ole, jne.

Tekokieliä on monen tasoisia. Moni on saattanut jo lapsuudessa kehittää leikkiä varten "vieraskielisiä" sanoja tai sanontoja tai kenties vain ystäväpiirin tunteman salakielen tai -kirjoituksen. Periaatteessa nämä ovat samanlaisia kuin taidekielet, joita käytetään kirjallisuudessa ja elokuvissa fiktiivisen maailman elävöittämiseen, sekä koodikielet, joilla ilmaistaan nopeasti ja täsmällisesti jonkin erikoisalan käsitteitä, mitä ulkopuoliset eivät voi ymmärtää.

Välikielet eli apukielet on luotu helpottamaan eri äidinkieliä puhuvien ihmisten välistä kanssakäymistä. Niillä on tavallisesti ylevä mutta ehkäpä epärealistinen tavoite toimia kaikkien maailman ihmisten yhteisenä opittuna kielenä.